Jotenkin mulla oli välistä myös ihan "vainoharhainen" olo. Kokoa ajan jotenkin kuvittelin, että kaikki puhuu tai ajattelee musta jotain. Hitsi mulla oli kyllä taas huonon itsetunnon viikonloppu ja inhoon sitä millaisena silloin itseni näen. Tultuani kotiin kävin kaverin kanssa lenkillä ja ahdistus hellitti, mutta nyt se taas pomppasi jotenkin tuntumaan vatsassa. Onneks jatkuu taas tavallinen arki ja toivottavasti hyvänä. Huomenna meen ainakin salilla rehkimään.

On kyllä silleen hyvä, että pystyn nykyään tarttumaan noihin vääristyneisiin ajatuksiin tosi hyvin. Pystyn heti huomaamaan kun ajattelen jotenkin vääristyneesti, esim. että nyt noi varmaan puhuu musta jotain. Toisaalta sekin voi aiheuttaa vähän ahdistusta, kun huomaa koko ajan ajattelevansa jotenkin ihan vinoutuneesti. No ehkä tää taas tästä, toivottavasti toi oli vaan toi matka joka jotenkin laittoi epäsäännöllisyydellään taas pakkaa vähän sekasin.

Tosta Mindfulnessista on kyllä musta ollu aika paljon hyötyä. oon just pyrkinyt ahdistaessa ajattelemaan siellä läpi käytyjä juttuja, kuten ajattelemaan, että "Sen sijaan että olisin ahdistunut, niin minulla on nyt ahdistusta.", jolloin siihen tunteeseen saa vähän etäisyyttä ja että se "Ahdistava tunne kestää jonkin aikaa ja sitten päättyy, kuten se on päättynyt aina ennenkin." Ettei vaan mene lisää paniikkiin siitä tunteesta. Ja hyväksymään ne tunteet eikä työtämään niitä pois. Pitää tehdä nyt illalla vielä yks Mindfulness-harjoitus ja koska toi Mindfulness-kurssi päättyy pian, niin pitää varmaan ilmoittautua jollekkin toiselle.

Mun suurin ongelmahan on mun ankaruus ja hyväksymättömyys itseäni kohtaan ja se etten luota muiden ihmisten hyvyyteen. Oon kuitenkin huomannut suurta edistystä näissä asioissa!!! Nykyään meinaan aina jos mulla alkaa pyöriä näitä ankaria ajatuksia päässä tyyliin "Voi helv*tti, nyt sua taas jännittää... Miks sua pitää aina jännittää... Kohta kaikki huomaa, että jännität... KÄÄÄK!!!!!!" niin osaan napata ja tarttua näihin ajatuksiin tosi hyvin ja alkamaan ajattelemaan tyyiin "HEI HALOO, on ihan ok jännittää ja mitä hittoa se haittaa, jos joku huomaa, että jännität... :) Ethän säkään ketään tuomitse, jos huomaat jonkun muun jännittävän, sehän on ihan inhimillistä :)" Puhuttiin tänään terapiassa myös siitä kuinka noilla lempeillä ajatuksilla saa sen jännityksen tms. menemään paljon nopeammin ohi, kun taas noilla soimaavilla ajatuksilla se huono olo yleensä vaan kasvaa, kun ne ajatukset kasvattaa sitä oloa ja pitkittää. Huomaan kyllä, että oon edistynyt tosi paljon, juuri tossa kuinka osaan napata noita mun vääristyneitä ajatusmalleja ja kääntää niihin sitten tollasen lempeän suhtautumisen.

Nyt tietty kun lääkitys alkoi tehoamaan, niin helposti kaikki terapia yms. alkanu tuntua taas turhalta ja hankalampi just keksiä siellä terapiassa puhuttavaa, kun on hyvä olo. Ahdistukset, pelot, masennukset ja kaikki noi "epänormaaliudet" multa on nyt hävinny oikeastaan täysin, joten toi lääke todella tehoaa :)

Oon aloittanut Mindfulness-kurssin, josta oon saanut myös tosi hyviä oivalluksia itseni hyväksymiseen sellaisena kuin olen, sillä siellä kurssilla keskustellaan paljon ja on tosi hyvä se opettaja. Oon aatellut, että ton kurssin anti mulle on varmaan noi kaikki oivallukset tähän hyväksymisteemaan liittyen, sillä muuten oon tosi laiska tekemään esim. kotona noita Mindfulness-harjoituksia, joita ollaan saatu sieltä kurssilta. Muutenkin on hassu miten huono keskittymiskyky sitä on. En tosiaan oikein jaksa kotona tehdä noita mindfulness-harjoituksia, mutta mua nauratti etten jaksa myöskään nautiskella suklaasta :D Kun siellä Mindfulness-kurssilla syötiin yhdet suklaat oikein hitaasti, ensin haistellen ja tunnustellen, sitten tunnustellen suussa ja sitten hitaasti syöden. Siellä kurssilla se onnistuki ja oli tosi "Vau, suklaasta voi nauttia näin paljon"-kokemus. Mutta äskön kun söin suklaapatukan ja aattelin syödä sen taas näin hitaasti nautiskellen, niin tuntu tosi työläältä ja hankalalta :D Tuntu helpommalta syödä se suklaa nopeesti hotkien, kun hitaasti nautiskellen, vaikka eikö suklaan tarkoitus ole juuri se, että siitä nautitaan. Hassua, miks ees haluan syödä suklaata, jos en kuitenkaan jaksa nauttia siitä hitaasti. Tosi outoa.

Huomasin myös arvioivani ihmisiä paljon niiden kommenttien ja sanomisten perusteella. "Fiksu kommentti, varmaan fiksu ihminen.", "Hohhoi, noinko toi aattelee, ei nyt kovin fiksua.", "Äh toi nyt ei näytä tajuavan yhtään." "Vautsi vähän hieno oivallus!=fiksu" Itse en kurssilla edes hirveästi osallistunut ja mietin, kuinka tyhmää mun on arvioida osallistuvien kommentteja negatiivissävyitteisesti, kun itse olin aika hiljaa. Ne sentään osallistui ja toi sille kurssille enemmän kuin minä. Olin tosiaan vähän järkyttynyt tästä "oivalluksesta", että itse lokeroin ja arvioin muita uusia ihmisiä noin paljon. Itse kun oon aina halveksinut tällaista lokerointia ja arvioimista ja sitten tajusinkin, että teen niin itse uusien ihmisten parissa paljon. Ehkä haen jonkinlaista turvaa tolla arvioinnilla, että kehen voin luottaa ja kehen taas ei kannata. Ehkä sekin on jonkinlaista turvallisuuden hakemista. Oon aina aatellut, että oon niin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen ja hyväksyn kaikenlaiset ihmiset ja sitten tajuankin, että arvioin ja lokeroin. Ja yksi pointti minkä tajusin vai sanoikohan sen joku kurssilainen ääneen, oli se, että toisten ihmisten arvioinen on myös tosi kuluttavaa itselle. Koko ajan on vähän niinkun varuillaan ja tekee omia päätelmiä ihan pienistä jutuista ja arvio ja lokeroi. Näin tajusin toimivani uusien ihmisten kanssa. MUTTA, jotta en olisi taas liian ankara itselleni, niin musta oli taas ihan loistavaa, että tajusin tän jutun ja nyt voin alkaa kiinnittää siihen huomiota ja sitä kautta myös tarttumaan noihin ajatuksiin, jolloin pystyn alkaa pikkuhiljaa muuttamaan tota tapaa, joka varmasti vie omaakin energiaa turhaa. On ihan turhaa myös lokeroida ja arvioida joidenkin pienten asioiden perusteella, jossain vaiheessahan sitä oppii tuntemaan ihmisen (jos se jää sun elämään) ja sitten tietää millainen se on. Noi mun arvioinnit ei meinaa varmaan oo kovin totuudenmukaisia. Uudessa työssäkin muistan arvioineeni yhdenkin työkaverin sellaiseksi, jonka kanssa en varmaan tuu niin toimeen ja nyt se on musta varmaan ihanin työkaveri tuolla. Lisäks tollasesta arvioinnista ja lokeroinnista voi itse arvioida ihmisiä "epämukaviks", "ei niin kivoiks", "en tykkää" ja rassata sillä itteensä ja tuoda turhia "murheita" itelleen, kun oikeesti tyyppi voikin olla tosi kiva! Oon oppinut, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin ihan älyttömän mukavia ja ystävällisiä.

Toinen juttu, minkä oon huomannu ja joka mua vähän ärsyttää, on se, että oon huomannut koko ajan jotenkin ajattelevani, että kun selätän tän kriisin niin oon jotenkin selvittänyt näin nuorena asioita, joita monet ei ymmärrä/selvitä koskaan tai selvittävät vasta paljon vanhempina. Mua ärsyttää, että oon alkanut pitää itseäni sen takia jotenkin parempana. Ihan että tajuaisin nyt joitain elämän totuuksia paremmin ja olisin oppinut elämästä kauheasti. Tuolla kurssillakin kun joku sanoi, että "Nyt on vasta alkanut tajuamaan tällaisia asioita ja on yli 50v., että on mennyt monta vuotta "hukkaan"", niin heti oli pakko ajatella, että "mäpäs työstän näitä asioita jo nyt (ja tunsin itseni fiksuksi)." Sitten mua ärsyttää se, että helposti aattelen, että tää kriisin selättäminen on nyt joku matka, jossa on joku autuas päämäärä, jolloin olen vahva ja ymmärtäväinen ja fiksu ja oppinut paljon. Koko ajanhan tässä opitaan ihan hirveästi itsestä ja elämästä, mutta en tiedä miksi oon alkanut pitää omia ajatuksiani oikeina tässä selviytymisen myötä ja joittenkin ajatuksia tosi naiiveina ja typerinä. Vai voiko se vaan olla niin, että niiden ajatukset, jotka eivät oo käyneet läpi tommosta, tuntuvatkin jotenkin naiiveilta. Toisaalta kyllä kaikilla ihmisillä on omat taakkansa kannettavana, joten en voi alkaa pitää kenenkään ajatuksia ja mielipiteitä turhina tai väärinä. Ehkä oon nyt vaan tällä hetkellä niin halukas tekemään kaikkia oivalluksia ja oppimaan itsestäni ja "maailmasta" enemmän, että sellaiset kommentit tai puheenvuorot, joista en saa oivalluksia tai mitään uutta, tuntuu ajanhukalta. Voihan se olla, että kun moneen kuukauteen mikään ei tuntunut suureksi osaksi miltään ja vaan pelkäs elämää, että nyt kun on saanut elämisen taidon ja kiinnostuksen asioihin takaisin, niin haluis taas vaan imeä itseensä kaikkea uutta ihan kauheasti eikä itsestäänselvyyksiä tai "turhuutta".

Mutta joo summa summarum vastaisuudessa pyrin kiinnittämään enemmän huomiota tohon muiden ihmisten arviointiin ja lokerointiin ja sitä kautta pääsemään siitä eroon.

Terapiassa päädyttiin puhumaan tosta armollisuudesta. Siitä kuinka olen tosi ankara itseäni kohtaan enkä oikein sisimmässäni usko myöskään muiden ihmisten hyvyyteen ja armeliaisuuteen. Päädyttiin sitten miettimään mistä se voi johtua, usein kun tällaiset ajatusmallit on jostain opittuja. Oon ennenkin puhunut terapiassa siitä, kuinka mulla on periaatteessa aivan ihanat ja tukevat vanhemmat, mutta tietyllä tasolla ne on tosi vaativia tai hyväksymättömiä. Se vaativuus ja hyväksymättömyys ei tule sillälailla ilmi, että ne ois esim. vaatineet meitä menemään oikiksiin tai kauppikseen vaan se näkyy enemmänkin siinä, että pitäis olla aina tosi vahva ja pärjäävä. Ne ei varmasti tee sitä tarkoituksella, mutta niin se vaan on. Mulla tulee tästä niin monta esimerkkiä mieleen. Nyt esim. kun on ollut tää kriisi, niin oon saanut tietysti tukea, mutta taustalla kaikuu ainakin meidän äidin osalta usein ajatus siitä, että "(huokaus) mikä sulla nyt on?" Noin se on tosi monta kertaa kommentoinut tai huokaillut raskaasti, kun mulla on ollu joku tosi paha ahdistuskohtaus menossa tai kommentoinut "Kyllähän kaikkia ihmisiä ahdistaa, muakin." Kyllä ymmärrän, että ahdistaa, mutta siinä vaiheessa se ahdistus ei oo musta enää normaalin mitoissa, kun musta tuntuu, etten pärjää sen ahdistuksen kanssa ja se sattuu koko mun kehossa. Nää on nyt ihan tässä lähiaikoina tapahtuneita esimerkkejä, mutta tämäntyylisesti pahaaoloa ja "heikkoutta" on meillä kielletty aina. Kun aloin nuorempana saada paniikkikohtauksia ja aloitin terapian, niin meidän äiti ei koskaan kysynyt mitään niihin liittyvää, vaan musta tuntui, että jouduin itse ottamaan asian aina esiin. Jos mulla oli vaikka ollut paha paniikkikohtaus sinä päivänä kun oltiin soiteltu, niin seuraavan kerran kun soiteltiin, se ei ikinä itse kysynyt "Miten nyt voit? Onko kaikki hyvin?" vaan puhui kaikesta muusta. En tiedä yrittääkö se jotenkin kieltää tällaisten asioiden olemassaolon vai mitä. Tällaisia esimerkkejä on ihan lapsuudesta alkaen, pitää olla vahva ja pärjätä, ei saa olla heikko. Yläasteella kun mua kiusattiin, en koskaan kertonut siitä kotona, koska häpesin asiaa niin paljon ja koin, että pärjään itse. Jossain vaiheessa olin jopa ylpeä siitä, että pärjäsin niin vaikean asian kanssa yksin kertomatta siitä vanhemmilleni tai kellekään. Mutta miksi tuollaisen asian kanssa pitäisi edes pärjätä yksin? Hienompaa olisi ollut kertoa ja saada asia ruotuun ja elää ilman kiusaamista. Vuosien jälkeen keräsin kaiken rohkeuteni ja kerroin äidilleni, että mua kiusattiin yläasteella, niin ainut mitä hän siihen kommentoi oli "Kyllä muakin kiusattiin, kun mä olin koulussa." Eli taas kaikki kipeät asiat vaan ohitettiin.

Oon tajunut, että meidän äidin viestintä on tavallaan tosi ristiriitaista. Se on luonteeltaan toisaalta ihana ja tavallaan ymmärtävä, mutta sitten usein sen kommentit ja tavat reagoida asioihin on kuitenkin vaativia ja "älä turhia valita, vaikka ois pää paketissa"-tyylisiä. Se saattaa sanoa olevansa jotain mieltä ja ajattelevansa jollain tosi suvaitsevaisella ja ymmärtäväisellä tavalla, mutta kuitenkin sen kommenteillaan vaatii paljon ja usein leikillisesti mollaa. Sen kommentit on usein sellaisia kuin "Miksi sä aina teet noin...", "Sä se oot sitte aina tommonen (joku ei niin positiivinen juttu)(höystettynä naurulla, että se on vähän niinkuin vitsi)", "Etkö sä oo sitä ja tätä vieläkään." Siis se kommentoi aina silleen leikillisesti tosi negatiivisen kautta, mitä se ei varmaan edes itse tajua ja mäkin oon alkanut ihan vasta tajuamaan. Tai joskus sille tosta mainitsin, niin se ei tajunu yhtään. Tässä yks päivä just kun jotain tein montaa asiaa yhtaikaa, niin se alkoi heti siihen kommentoimaan jotain negatiivisen vitsikästä. Nyt kun oon niin kiinnittänyt näihin asioihin huomiota, niin heti tartuin siihen ihan tahallaan ja sanoin sille, että "Mä oon kuule ihan riittävä tämmösenä ja blaablaa..." Toi oli musta aika hyvä veto, koska tän mun kriisin aikana se on itse sitten taas ristiriitaisesti, joka toinen hetki hokenu tota ja joka toinen hetki sanonut jotain "lannistavaa". Ni käytin sen "lannistavaa" kommenttia vastaan sen itsensäkin käyttämää positiivista kommenttia. Aattelin, et tollee alan sanoo aina tästä lähtien, ku se sanoo jotain vitsikkään lannistavaa (mitä se ei varmaan edes itse tajua pahalla, kun se on sille joku niin sisäinen juttu). Mutta tollaista ristiriitaista kun sen kommunikointi on ollu aina, niin siitä mulle on selvästi syntynyt välttelevä kiintymyssuhde, joka just syntyy ristiriitaisuuksista vanhemman kommunikoinnissa lapselle, oon siitä kirjottanukin jossain postauksessa.

Terapiassa puhuttiin siis eilen paljon tästä, että sieltä kotioloista varmaan paljon tulee tämä ankaruus itseä kohtaan ja myös epäusko muiden ihmisten hyvyyteen ja armollisuuteen. Mun terapeutti sanoi, että oli tosi ihmeissään, miksi koin mun huonot olot niin voimakkaana kuukausikaupalla, tai tottakai se ymmärtää, että niistä haluaa eroon, mutta sen mielestä koin ne jotenkin poikkauksellisen voimakkaana ja kun mitään edistystä ei oikein tapahtunut moniin kuukausiin. Se sanoi, että nyt se ymmärtää mistä se johtuu. Siitä, että mulla on ollut tosi paha olla, mutten ole kokenut, että mulla on oikeus voida niin pahoin. Kun pitänyt olla vahva ja pärjätä. Mulla on vääristynyt ajatusmalli, ettei saa olla heikko, jännittäjä, ujo, pärjäämätön yms. ja sitten kun olot oli mitä oli, niin ahdistuin siitä entisestään, koska olot ja opittu käytös oli niin ristiriidassa. En nyt osaa ihan selittää sitä yhtä hyvin kuin se, mutta tajusin, että noin just se on ollut. Oon ahdistunut mun oloista entistä enemmän, koska oon kokenut, ettei ole oikein olla heikko ja romahtaa, vaan pitää esittää, että kaikki on hyvin.

Mulla on vieläkin ollut näinä kaikkina hyvinäkin päivinä pieniä ahdistuksia, mutta ne on ollut sellaisia joiden kanssa koen pärjäävänä ja ne menee aika nopeesti ohi. Mietin, että toisaalta ne antaa mulle myös virtaa jatkaa asioiden käsittelyä.

Oon käynyt akupunktiossa, mutta miettinyt sen lopettamista, koska se tulee aika kalliiksi ja olot on parantunut. Tällä viikolla soitin sille akupunktionistille ja sanoin ihan suoraan, ettei mulla ole siellä oikein varaa käydä. Se sanoi, että mun kannattaa kuitenkin käydä toukokuussa, että se teho jatkuu. Varasin sitten toukokuulle ajan. Tänään kun mua sitten aamusta vähän ahdisti, niin aattelin heti, että "Johtuuko tää nyt siitä, että peruin tän viikkosen akupunktion, jos se onkin aiheuttanut mun hyvät olot ja nyt tulee huonot olot sit takasin." Tällainen vähän taikauskoinen pöljä oon :D Mutta ehkä tää kertoo myös siitä, että edelleen pelkään, et tulis taas ne kauheat olot takaisin, joita kesti kuukausikaupalla. Toisaalta jollain kestää ilmeisesti vuoskaupalla, joten pitäis olla onnellinen.

Oon miettinyt paljon myös sitä, olisiko mun romahdus ollut yhtä suuri syksyllä, jos en edellisenä kesänä ois lopettanut mielialalääkkeitä. Kertooko se jotain, että kesällä lopetin mielialalääkkeet ja syksyllä heti kaikki alkoi romahtaa? Olisiko romahdusta tullut, jos en olisi lopettanut lääkitystä? Olisinko uupunut töissä? Voiko olla niin, että mun aivot nyt vaan tarvitsee lisää serotoniinia, muuten alkaa paniikit yms.? Vai yritänkö nyt vaan turvautua liikaa lääkkeisiin näillä verukkeilla? Toisaalta miksi mielialalääkkeiden syömistä pidetään joidenkin mielestä niin pahalla, eikö sitä vois verrata vaikka vähän niinkuin diabeetikon insuliiniin. Ei kukaan syyllistä diabeetikkoakaan insuliinistaan ja hoe, ettei insuliinia kannata ottaa. Jotkut tarvitsee insuliinia, ehkä jotkut tarvitsee serotoniinia... Miksi mielialalääkkeiden syöntiä pitää aina puolustella? Vai puolustelenko vaan itselleni? Itse olin ainakin täysin toiminta- ja työkyvytön ilman lääkitystä, enkä tiedä miten oisin ikinä päässyt nousemaan tuolta kuopasta ilman lääkkeitä. Mua ei myöskään haittaa vaikka joutuisin syömaan lääkitystä koko loppuelämäni, jos sillä pysyn toimintakykyisenä ja omana itsenäni.

Enkä nyt tarkoita, että kun lääkkeet on ilmeisesti alkaneet toimimaan, niin lopettaisin muun itseni kanssa työskentelyn. Käyn edelleen terapiassa ja pyrin hyödyntämään sen mahdollisimman hyvin. Siitä pitääkin jutella seuraavalla kerralla terapeutin kanssa, että miten se parhaiten onnistuu silloin kun mulla on hyvät olot, että oikeesti hyödyn terapiasta silloinkin ja osaan mennä niihin mun kipupisteisiin silloinkin ja vahvistaa itseäni. Tottakai jatkan myös ihan itsenäistä työskentelyä itseni kanssa. Yritän vahvistaa niitä asioita, joita olen jo prosessin aikana oppinut sekä oppimaan ja oivaltamaan myös muita asioita esim. vääristyneistä ajatus- ja toimintamalleistani.

Mulla on nyt siis ollut jo useampi paljon paremmin mennyt päivä kuin pitkään aikaan. Oon saanut tehtyä asioita ja tuntenut itseni monesti jopa vanhaksi omaksi itsekseni. Välistä on hetkittäin ahdistanut ja jännittänyt, mutta aika normaalin rajoissa kuitenkin. En tiedä mistä tää muutos on tapahtunut, onko lääkkeet alkaneet vaikuttaa vai onko aikaa kulunut sen verran, että asiat alkaa rauhoittua ja järjestyä oikeille mittasuhteilleen. Pitää kuitenkin muistaa, että takapakkeja voi vielä tulla ja maaliin on vielä matkaa. Oon ollut myös aika ylpeä siitä, millaisia armon ajatuksia olen viime aikoina kokenut itseäni kohtaan ihan tietoisesti. Olen ollut nyt jonkun aikaa taas saikulla ja pian ois töihin takaisin meno. Tällä hetkellä, kun olo on ollut jo pidempään hyvä, uskon, että töihin meno onnistuu, mutta kuitenkin se samalla jännittää. Jännittää, ettei taas tule jotain romahdusta ja että kaikki menee nyt hyvin. Jännittää myös työkavereiden suhtautuminen, koska en ole tuolla uudessa työpaikassa niin kauhean kauan vielä edes ehtinyt olemaan ja nyt heti joutunut olemaan vähän pidemmällä sairaslomalla, mutta tämänkin suhteen oon miettinyt, että mun pitää vaan luottaa myös muiden ihmisten armollisuuteen. Olen ollut sairaslomalla, mihin mulla on täysi oikeus ja fiksut ja järkevät ihmiset sen ymmärtävät. Mun pitää taas vaan luottaa, että suurin osa muista ihmiset on aivan yhtä armollisia kuin itsekin olen muita ihmisiä kohtaan.

Mun eksä on muuten soitellut ja tekstaillut mulle, kysynyt voidaanko nähdä yms. Itse en ole nähnyt sitä kovin hyvänä ideana. Uskon, että se vain hankaloittaisi mun eteenpäin menoa. Tietysti välistä se tuntuu ihan hirveän helpolta ja hyvältä ratkaisulta. Palataan yhteen ja jatketaan siitä mihin jäätiin, mutta kuitenkin samalla tiedän, ettei siitä taas loppujen lopuksi tulisi mitään enkä osaisi häneen enää luottaa. Oonkin ollut aika ylpeä itsestäni, että huolimatta ton mahdollisuuden helppoudesta olen pysynyt lujana, enkä oo sortunut siihen. Hetken onni ja ilo ois taas pidempi kärsimys. Liityin tänään muuten Tinderiin :D En oo sitä tässä vielä paljon käyttänyt, mutta kunhan saan asiat järjestykseen, niin varmaan alan käyttämään :)

Jos josssain myytäis lisää itsetuntoa, niin ostaisin tällä hetkellä heti! Tällaiset ahdistukset yms. syö hirveästi ihmisen itsetuntoa. Sitä alkaa helposti ajattelemaan, ettei ole jotenkin riittävä eikä tarpeeksi. Samalla, etten usko armeliaisuuteen itseäni kohtaan, niin en myöskään usko muiden ihmisten armeliaisuuteen mua kohtaan. Jotenkin aina kuvittelen, mitä kaikkea muut ihmiset ajattelee, miten muut ei hyväksy mua sellaisena kuin olen vaan mun on oltava paljon enemmän. En tee tätä mitenkään tietoisesti, mutta kun olen ajatellut asiaa, niin olen huomannut, että näin se on. Saatan liikaa ajatella mitä muut ihmiset ajattelee musta, mutta miksi sellaista edes pitäisi ajatella... Ja mistä tää on tullu? Miksi mun on niin vaikea luottaa, että muut ihmiset on hyviä ja armeliaita toisia kohtaan? Oikeastaan kaikki palautekin mitä saan on aina positiivista, miksen silti voi uskoa, että musta tykätään ihan juuri tällaisena?

Mun pitäisi oppia armoa itseäni kohtaan ja uskomaan myös enemmän muiden ihmisten hyvyyteen, armoon ja ymmärrykseen. Mutta tän oppimisen ois tapahduttava silittämällä eikä ruoskimalla. Pitää muistaa, etten ala vaan ruoskia itseäni liikaa armon puutteesta itseäni kohtaan, ettei tääkin käänny taas mua itseäni vastaan. Sen mä kyllä osaisin, ruoskimisen. "Olen juuri riittävä tällaisena <3 " Sen ajatuksen kun saa tonne aivoihin sisäistettyä. 

Jotenkin toi armon puute näkyy nytkin parisuhteen muodostuksessa. Haluaisin kovasti uuden parisuhteen ja tuntuu, että se vois tehdä hyvääkin, ois vähän niinkuin uuden alku. MUTTA samalla musta tuntuu, että mun pitäis olla jotenkin selvinnyt näistä kaikista jutuista ennen kuin voin aloittaa uutta suhdetta. Että alottaessani uuden suhteen mun pitäis olla jotenkin täysin päässy yli kaikista vaikeuksista, ei sais ahdistaa tai pelottaa mikään. Pitäis olla joku teräsihminen. Ettei kukaan halua ihmistä, jota elämä on kolhinut ja joka vielä kokoilee sirpaleita. Mutta ei kai se niin mene? Oonhan mä paljon muutakin ja koko ajan enemmän.

Nyt mulla on ollu pari hyvää päivää! mutta nyt alkoi tänä iltana taas ahdistaa. En ees tiedä mikä. Ahdistaa vaan. Ei kympillä vaan nollasta kymppiin ehkä vitosella. Sillee, että sen ahdistuksen kanssa pärjää, mutta eihän se mukava tunne ole. Varmaan vaan kaikki epävarmuus, että miten asiat menee yms.

Olen aina ennen elänyt hyvin "organisoitua" elämää, oon yleensä aina suunnitellut ja tiennyt mitä haluan ja sitten on eletty sen mukaan. Alkusyksyllä ennen kriisin puhkeamista kuvittelin, että olen loppuelämäni silloisessa työssäni, koska oikeasti tykkäsin työstäni ja että eksän kanssa asetutaan yhdessä aloilleen ja aletaan perustaa pikkuhiljaa perhettä. Sitten yht'äkkiä toinen toistansa seuraten kaikki alkoi mureta pikkuhiljaa... Ensin alkoi tulla pientä väsymystä töissä ja huomasin että olin töissä tosi pinna kireellä ja itku herkässä, josta mun silloinen esimieskin mulle mainitsi. Sitten pikkuhiljaa alkoi ahdistaa työjutut yhä enemmän, mun asiakasmäärät nousi ja tuntui etten ehdi tekemään töitäni, ainakaan yhtään niin hyvin kuin oisin halunu. En tiedä oliko silläkin osuutensa, että olin aina kesään asti sijaistanut muita ja kesällä mulle tuli omat asiakkaat, joten tunsin vastuun jotenkin kasvavan. Olin elänyt jossain tosi naiivissa kuplassa siihen asti, kuvitellut, että minä työntekijänä tulen ja pelastan asiakkaiden elämät. Ja niinhän se ei mene, jokainen on vastuussa omasta elämästään, työntekijänä voi vaan tukea, kuunnella ja auttaa. Tätä minä tyttöpolo en ymmärtänyt ja väsähdin sitten täysin kun tilanteet vaan pysyivät ennallaan enkä kokenut, että olisin jaksanut tehdä oman työni niissä asiakasmäärissä edes hyvin.

En myös tiedä voiko sillä olla vaikutusta, että olin alkukesästä lopettanut lääkkeet, kun kaikki oli jo pitkään mennyt hyvin. Jos mun aivoissa onkin joku puutos ja mä nyt vaan tarvitsen ylimääräisen serotoniiniannoksen päivittäin, että pärjään? No nyt ei oo kyllä serotoniinitkaan vetäneet kuopasta mua vielä täysin ylös.

Jännää myös kuinka nopeasti ihmisen mieli voi muuttua. Kesällä vielä tykkäsin ihan hurjasti mun vanhasta työstä. Ajattelin, että teen sitä loppuelämänä. Yks kaveri haastatteli mua graduunsa ja nyt kun yks päivä luin sitä haastattelua sen luona, niin olin ihan ihmeissäni, sillä siinä haastattelussa vaan hehkutan sitä kuinka paljon tykkään mun työstä. Ja tosta haastattelusta muutaman kuukauden päästä aloin väsyä ja väsyin totaalisesti, outoa. Tähän samaan syssyyn sattui se, että parisuhteessa kaikki alkoikin mennä päin prinkkalaa ja päätettiin erota. Eli Kaikki mitä olin suunnitellu ja kuvitellu elämän mulle tarjoavan seuraavina vuosina romahtikin alas ja palasin johonkin pisteeseen A, jossa oon ollut ihan hämilläni ja sekaisin, mitä mä nytten teen? Mitä mä alan rakentaa? Mitä mä haluan? Haluanko ees niitä asioita mitä aikaisemmin halusin? Jos alan suunnittelee ja rakentaa jotain ja kaikki taas vaan romahtaa. Kauhea epävarmuus kaikkea kohtaan, minkä uskon ilmenevän sitten ihan ihme pelkoina ja ahdistuksina. Ja kun kaikelta on mennyt pohja ja omat olot vielä heittelee ihan käsittämättömästi niin, ettei tiedä onko seuraavana päivänä ok-päivä vai "haluan kuolla"- päivä, niin aika sekasin tässä on oltu.

Oon myös todella herkkä ihminen, joka reagoi asioihin hyvin voimakkaasti. Sen vuoksi varmaan työuupumus ja ero ovat aiheuttaneet niin valtavan kaaoksen mun elämässä, kun jonkun muun elämässä ehkä ei. Syynä on mun herkkyys ja kaikki aikaisemmat altistumat elämässä näihin samoihin juttuihin, jotka nyt romahti. Ammatti, johon oon valmistunut on saanut mussa epävarmuutta aikaan jo opiskeluajoista lähtien. Kun suoraan lukion jälkeen on valinut jonkun alan, voikin jossain vaiheessa alkaa miettiä, onko musta kuitenkaan tähän ammattiin, haluanko tätä. Näitä juttuja oon miettinyt monenkin harjoittelun ja kesätyön ja muun sijaisuuden alkaessa. En vaan tiedä onko kyse juuri tästä alasta (joka on poikkeuksellisen rankka) vai yleensäkin uudessa paikassa aloittamisen tuomasta ressistä. Mä kun haluaisin heti, että osaan kaikki hommat ja kaikki työkaverit on mun kavereita ja...... Jos kyse onkin vaan siitä, niin sitten ois ihan turha alkaa vaihtamaan alaa. Altistumia epäonnistuneille ihmissuhteille myös on aikaisemmasta elämästä, joita en oo varmaan kovin hyvin käsitelly, pyrkinyt vaan jatkamaan aina eteenpäin. Mulla on paljon lyhkäsiä suhteita, muttei montakaan kovin pitkää. Ja kaikki mitä oon teini-iästä asti eniten halunut on ollu löytää se oikea ihminen, jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, mikään sinkkuilija kun en ole todellakaan, MUTTA kaikki ei mene elämässä aina niinkun haluaa. Kaikki suhteet on kaatunut aina tähän mennessä ja sitten kun vihdoin löytyi se "oikea" ihminen, jonka kanssa suunniteltiin jo vaikka mitä ja mistä kumpikin oli varmoja, niin sekään ei sitten onnistunut. Ja vielä kun vieressä kaikki muut alkaa jo tekemään niitä lapsia niiden rakkaiden puolisoidensa kanssa, mikä ois se omakin haave... Mutta toivottavasti joku on suunnitellu mua paremmin ;)

Olen jo aikaisemmin huomannut, että oon kasvannut hyvin erilleni suurimmasta osasta lapsuudenystäviäni. Ollaan kasvettu aika lailla eri polkuja pitkin eri suuntiin. Lapsuudenystävieni arvot ja näkemykset elämästä ovat aika kovia. Niiden maailmassa ihmiset päättävät itse kaikesta elämäänsä liittyvästä, eikä ne ole ainakaan vielä törmänneet sellaisiin asioihin, jotka ois pehmentänyt näitä arvoja. Varsinkin yksi lapsuudenystäväni on kasvanut todella kovaksi arvoiltaan ja asenteiltaan. Nykyisin tuntuu, että hän pitää itseään ja omia (kovia) mielipiteitään parempina kuin muita tai muiden mielipiteitä. En tiedä johtuuko tämä siitä, että hän on hyvin menestynyt opinnoissa ja työelämässä ja sitä myötä noussut kusi vähän päähän vai mistä. Kaikista surullisinta tässä on mielestäni se, että hän on valmistunut lääkäriksi. Mielestäni lääkärillä pitäisi olla vähän erilaiset arvot ja asenteet, mutta itse asiassa kun puhuin tästä terapeutilleni, niin hän sanoi, että on tutkittu, että nykyisin lääkäriksi hakeutuvista monilla onkin aika kovat asenteet ja arvot, lääkäristä kun on tullut vähän status-ammatti. Itse sain pari viikkoa sitten järkyttyä tämän ystävän käytöksestä ja todeta, etten halua hirveän lähelle itseäni häntä enää päästää. Oltiin syömässä minä, hän ja yksi kolmas ystävä. Tämä lääkäriystävä ei ehkä tiedä kaikkia tarinani yksityiskohtia, mutta jokatapauksessa tietää, että mulla on viime aikoina ollut vaikeaa ja rankkaa ja on ahdistanut yms. Hän sitten siellä syömässä alkaa selittää "Onneks ei enää tarvii tehdä terveyskeskuspäivystyksiä, mihin kaikki tulee valittaa, kuinka niitä ahdistaa tai masentaa... Tuolla nykyisessä työpaikassa ihmisillä on ainakin oikea syy (vakava fyysinen sairaus) siihen, että masentaa tai ahdistaa." Ja kyllä tämä kaikki lausuttuna minun kuulteni. Että sellainen ystävä.

Mutta mun opiskeluaikojen ystävät on aivan huippuja. Oon saanut niiltä ihan hirveästi tukea ja turvaa, kannustusta yms. Niille vois melkeen pitää juhlat kun kriisi on selätetty!

Pelkoja ja ahdistuksia päin pitäis vaan mennä, eikä sais alkaa välttelemään. Tollaisissa pikkupeloissa (esim. sarjakuvaesimerkki!) se pelkoja päin meneminen on helppoa, "Mikä ihme ajatus toi nyt on, hitto ja minähän luen tätä sarjakuvaa!" (avaat sarjakuvan ja piu pelko on poissa), mutta isompien asioiden kohdalla se voikin olla huomattavasti hankalampaa. Oon huomannut, että usein mun turvallisista rutiineista (ennen en edes tiennyt mulla olevan sellaisia!) poikkeavat asiat voi aiheuttaa mulle ahdistusta, ainakin alkuun ja muutenkin isot asiat.

Ja sitten mua ärsyttää, että pelkään nykyisin ELÄÄ! Koska olot on ollu välistä niin pahoja, niin turvaan koko ajan selustaani. En oikein viitsi lupautua mihinkään, jos olo onkin tosi paha sopimallani ajalla, niin ettei tarvitse sitten perua. Muutenkin pidän nykysin varaporttina, että voin liian vaikean olon iskiessä lähteä vanhemmilleni. Ennen suunnittelin ja tein ihan hirveästi asioita ilman tällaisia ihme pelkoja. Oon huomannut, että jokin pidättelee mua nykyisin elämästä täysin vapaasti kuten ennen. Elämisen eteen on tullut paljon pelkoa ja ahdistusta. Haluan päästä niistä eroon! Sepä taas ei taida onnistua, kun niitä päin menemällä! Go for it, pystyt siihen kyllä!!!! Helpolta se ei kyllä aina tunnu. 

Pää ois ihan täynnä tänään kokemiani ajatuksia ja oivalluksia, mutta nyt väsyttää liikaa. Pitää kirjottaa lähipäivinä niistä!