...mut aina ei oo niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on...

Olen aina ennen elänyt hyvin "organisoitua" elämää, oon yleensä aina suunnitellut ja tiennyt mitä haluan ja sitten on eletty sen mukaan. Alkusyksyllä ennen kriisin puhkeamista kuvittelin, että olen loppuelämäni silloisessa työssäni, koska oikeasti tykkäsin työstäni ja että eksän kanssa asetutaan yhdessä aloilleen ja aletaan perustaa pikkuhiljaa perhettä. Sitten yht'äkkiä toinen toistansa seuraten kaikki alkoi mureta pikkuhiljaa... Ensin alkoi tulla pientä väsymystä töissä ja huomasin että olin töissä tosi pinna kireellä ja itku herkässä, josta mun silloinen esimieskin mulle mainitsi. Sitten pikkuhiljaa alkoi ahdistaa työjutut yhä enemmän, mun asiakasmäärät nousi ja tuntui etten ehdi tekemään töitäni, ainakaan yhtään niin hyvin kuin oisin halunu. En tiedä oliko silläkin osuutensa, että olin aina kesään asti sijaistanut muita ja kesällä mulle tuli omat asiakkaat, joten tunsin vastuun jotenkin kasvavan. Olin elänyt jossain tosi naiivissa kuplassa siihen asti, kuvitellut, että minä työntekijänä tulen ja pelastan asiakkaiden elämät. Ja niinhän se ei mene, jokainen on vastuussa omasta elämästään, työntekijänä voi vaan tukea, kuunnella ja auttaa. Tätä minä tyttöpolo en ymmärtänyt ja väsähdin sitten täysin kun tilanteet vaan pysyivät ennallaan enkä kokenut, että olisin jaksanut tehdä oman työni niissä asiakasmäärissä edes hyvin.

En myös tiedä voiko sillä olla vaikutusta, että olin alkukesästä lopettanut lääkkeet, kun kaikki oli jo pitkään mennyt hyvin. Jos mun aivoissa onkin joku puutos ja mä nyt vaan tarvitsen ylimääräisen serotoniiniannoksen päivittäin, että pärjään? No nyt ei oo kyllä serotoniinitkaan vetäneet kuopasta mua vielä täysin ylös.

Jännää myös kuinka nopeasti ihmisen mieli voi muuttua. Kesällä vielä tykkäsin ihan hurjasti mun vanhasta työstä. Ajattelin, että teen sitä loppuelämänä. Yks kaveri haastatteli mua graduunsa ja nyt kun yks päivä luin sitä haastattelua sen luona, niin olin ihan ihmeissäni, sillä siinä haastattelussa vaan hehkutan sitä kuinka paljon tykkään mun työstä. Ja tosta haastattelusta muutaman kuukauden päästä aloin väsyä ja väsyin totaalisesti, outoa. Tähän samaan syssyyn sattui se, että parisuhteessa kaikki alkoikin mennä päin prinkkalaa ja päätettiin erota. Eli Kaikki mitä olin suunnitellu ja kuvitellu elämän mulle tarjoavan seuraavina vuosina romahtikin alas ja palasin johonkin pisteeseen A, jossa oon ollut ihan hämilläni ja sekaisin, mitä mä nytten teen? Mitä mä alan rakentaa? Mitä mä haluan? Haluanko ees niitä asioita mitä aikaisemmin halusin? Jos alan suunnittelee ja rakentaa jotain ja kaikki taas vaan romahtaa. Kauhea epävarmuus kaikkea kohtaan, minkä uskon ilmenevän sitten ihan ihme pelkoina ja ahdistuksina. Ja kun kaikelta on mennyt pohja ja omat olot vielä heittelee ihan käsittämättömästi niin, ettei tiedä onko seuraavana päivänä ok-päivä vai "haluan kuolla"- päivä, niin aika sekasin tässä on oltu.

Oon myös todella herkkä ihminen, joka reagoi asioihin hyvin voimakkaasti. Sen vuoksi varmaan työuupumus ja ero ovat aiheuttaneet niin valtavan kaaoksen mun elämässä, kun jonkun muun elämässä ehkä ei. Syynä on mun herkkyys ja kaikki aikaisemmat altistumat elämässä näihin samoihin juttuihin, jotka nyt romahti. Ammatti, johon oon valmistunut on saanut mussa epävarmuutta aikaan jo opiskeluajoista lähtien. Kun suoraan lukion jälkeen on valinut jonkun alan, voikin jossain vaiheessa alkaa miettiä, onko musta kuitenkaan tähän ammattiin, haluanko tätä. Näitä juttuja oon miettinyt monenkin harjoittelun ja kesätyön ja muun sijaisuuden alkaessa. En vaan tiedä onko kyse juuri tästä alasta (joka on poikkeuksellisen rankka) vai yleensäkin uudessa paikassa aloittamisen tuomasta ressistä. Mä kun haluaisin heti, että osaan kaikki hommat ja kaikki työkaverit on mun kavereita ja...... Jos kyse onkin vaan siitä, niin sitten ois ihan turha alkaa vaihtamaan alaa. Altistumia epäonnistuneille ihmissuhteille myös on aikaisemmasta elämästä, joita en oo varmaan kovin hyvin käsitelly, pyrkinyt vaan jatkamaan aina eteenpäin. Mulla on paljon lyhkäsiä suhteita, muttei montakaan kovin pitkää. Ja kaikki mitä oon teini-iästä asti eniten halunut on ollu löytää se oikea ihminen, jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, mikään sinkkuilija kun en ole todellakaan, MUTTA kaikki ei mene elämässä aina niinkun haluaa. Kaikki suhteet on kaatunut aina tähän mennessä ja sitten kun vihdoin löytyi se "oikea" ihminen, jonka kanssa suunniteltiin jo vaikka mitä ja mistä kumpikin oli varmoja, niin sekään ei sitten onnistunut. Ja vielä kun vieressä kaikki muut alkaa jo tekemään niitä lapsia niiden rakkaiden puolisoidensa kanssa, mikä ois se omakin haave... Mutta toivottavasti joku on suunnitellu mua paremmin ;)