Ollessani viimeksi terapiassa kerroin, että oloni ovat viime aikoina olleet paremmat kun pitkiin aikoihin. Päästiin mun mielestä myös taas jollekin syvemmälle tasolle keskustelussa, mitä mun mielestä terapian kuuluisikin olla. Ollaan me joskus ennenkin käyty tällä syvemmällä tasolla, mutta ei viime aikoina. Mulla on ollut kuukausia niin huonot olot ja oon ollut niin hädissäni niiden olojen kanssa ja solmussa itseni kanssa, että terapiakin on suureksi osaksi ollut sellaista ensiapua, kuuntelua ja tukea, "Vielä koittaa parempi päivä"-tyylistä ja itse olen oksentanut terapiassa pahaa oloani pois. Noissa oloissa ei minkäänmuunlaiseen työskentelyyn oikein olisi ollut mahdollisuuttakaan. Nyt kun olot on luultavasti lääkkeiden avulla tasaantuneet, voidaan varmaan tulevaisuudessakin terapiassa taas keskittyä siihen, mikä mun pahaa oloa aiheuttaa, mitkä on niitä vääriä ajatusmalleja ja opetella sitä armollisuutta yms.

Terapiassa päädyttiin puhumaan tosta armollisuudesta. Siitä kuinka olen tosi ankara itseäni kohtaan enkä oikein sisimmässäni usko myöskään muiden ihmisten hyvyyteen ja armeliaisuuteen. Päädyttiin sitten miettimään mistä se voi johtua, usein kun tällaiset ajatusmallit on jostain opittuja. Oon ennenkin puhunut terapiassa siitä, kuinka mulla on periaatteessa aivan ihanat ja tukevat vanhemmat, mutta tietyllä tasolla ne on tosi vaativia tai hyväksymättömiä. Se vaativuus ja hyväksymättömyys ei tule sillälailla ilmi, että ne ois esim. vaatineet meitä menemään oikiksiin tai kauppikseen vaan se näkyy enemmänkin siinä, että pitäis olla aina tosi vahva ja pärjäävä. Ne ei varmasti tee sitä tarkoituksella, mutta niin se vaan on. Mulla tulee tästä niin monta esimerkkiä mieleen. Nyt esim. kun on ollut tää kriisi, niin oon saanut tietysti tukea, mutta taustalla kaikuu ainakin meidän äidin osalta usein ajatus siitä, että "(huokaus) mikä sulla nyt on?" Noin se on tosi monta kertaa kommentoinut tai huokaillut raskaasti, kun mulla on ollu joku tosi paha ahdistuskohtaus menossa tai kommentoinut "Kyllähän kaikkia ihmisiä ahdistaa, muakin." Kyllä ymmärrän, että ahdistaa, mutta siinä vaiheessa se ahdistus ei oo musta enää normaalin mitoissa, kun musta tuntuu, etten pärjää sen ahdistuksen kanssa ja se sattuu koko mun kehossa. Nää on nyt ihan tässä lähiaikoina tapahtuneita esimerkkejä, mutta tämäntyylisesti pahaaoloa ja "heikkoutta" on meillä kielletty aina. Kun aloin nuorempana saada paniikkikohtauksia ja aloitin terapian, niin meidän äiti ei koskaan kysynyt mitään niihin liittyvää, vaan musta tuntui, että jouduin itse ottamaan asian aina esiin. Jos mulla oli vaikka ollut paha paniikkikohtaus sinä päivänä kun oltiin soiteltu, niin seuraavan kerran kun soiteltiin, se ei ikinä itse kysynyt "Miten nyt voit? Onko kaikki hyvin?" vaan puhui kaikesta muusta. En tiedä yrittääkö se jotenkin kieltää tällaisten asioiden olemassaolon vai mitä. Tällaisia esimerkkejä on ihan lapsuudesta alkaen, pitää olla vahva ja pärjätä, ei saa olla heikko. Yläasteella kun mua kiusattiin, en koskaan kertonut siitä kotona, koska häpesin asiaa niin paljon ja koin, että pärjään itse. Jossain vaiheessa olin jopa ylpeä siitä, että pärjäsin niin vaikean asian kanssa yksin kertomatta siitä vanhemmilleni tai kellekään. Mutta miksi tuollaisen asian kanssa pitäisi edes pärjätä yksin? Hienompaa olisi ollut kertoa ja saada asia ruotuun ja elää ilman kiusaamista. Vuosien jälkeen keräsin kaiken rohkeuteni ja kerroin äidilleni, että mua kiusattiin yläasteella, niin ainut mitä hän siihen kommentoi oli "Kyllä muakin kiusattiin, kun mä olin koulussa." Eli taas kaikki kipeät asiat vaan ohitettiin.

Oon tajunut, että meidän äidin viestintä on tavallaan tosi ristiriitaista. Se on luonteeltaan toisaalta ihana ja tavallaan ymmärtävä, mutta sitten usein sen kommentit ja tavat reagoida asioihin on kuitenkin vaativia ja "älä turhia valita, vaikka ois pää paketissa"-tyylisiä. Se saattaa sanoa olevansa jotain mieltä ja ajattelevansa jollain tosi suvaitsevaisella ja ymmärtäväisellä tavalla, mutta kuitenkin sen kommenteillaan vaatii paljon ja usein leikillisesti mollaa. Sen kommentit on usein sellaisia kuin "Miksi sä aina teet noin...", "Sä se oot sitte aina tommonen (joku ei niin positiivinen juttu)(höystettynä naurulla, että se on vähän niinkuin vitsi)", "Etkö sä oo sitä ja tätä vieläkään." Siis se kommentoi aina silleen leikillisesti tosi negatiivisen kautta, mitä se ei varmaan edes itse tajua ja mäkin oon alkanut ihan vasta tajuamaan. Tai joskus sille tosta mainitsin, niin se ei tajunu yhtään. Tässä yks päivä just kun jotain tein montaa asiaa yhtaikaa, niin se alkoi heti siihen kommentoimaan jotain negatiivisen vitsikästä. Nyt kun oon niin kiinnittänyt näihin asioihin huomiota, niin heti tartuin siihen ihan tahallaan ja sanoin sille, että "Mä oon kuule ihan riittävä tämmösenä ja blaablaa..." Toi oli musta aika hyvä veto, koska tän mun kriisin aikana se on itse sitten taas ristiriitaisesti, joka toinen hetki hokenu tota ja joka toinen hetki sanonut jotain "lannistavaa". Ni käytin sen "lannistavaa" kommenttia vastaan sen itsensäkin käyttämää positiivista kommenttia. Aattelin, et tollee alan sanoo aina tästä lähtien, ku se sanoo jotain vitsikkään lannistavaa (mitä se ei varmaan edes itse tajua pahalla, kun se on sille joku niin sisäinen juttu). Mutta tollaista ristiriitaista kun sen kommunikointi on ollu aina, niin siitä mulle on selvästi syntynyt välttelevä kiintymyssuhde, joka just syntyy ristiriitaisuuksista vanhemman kommunikoinnissa lapselle, oon siitä kirjottanukin jossain postauksessa.

Terapiassa puhuttiin siis eilen paljon tästä, että sieltä kotioloista varmaan paljon tulee tämä ankaruus itseä kohtaan ja myös epäusko muiden ihmisten hyvyyteen ja armollisuuteen. Mun terapeutti sanoi, että oli tosi ihmeissään, miksi koin mun huonot olot niin voimakkaana kuukausikaupalla, tai tottakai se ymmärtää, että niistä haluaa eroon, mutta sen mielestä koin ne jotenkin poikkauksellisen voimakkaana ja kun mitään edistystä ei oikein tapahtunut moniin kuukausiin. Se sanoi, että nyt se ymmärtää mistä se johtuu. Siitä, että mulla on ollut tosi paha olla, mutten ole kokenut, että mulla on oikeus voida niin pahoin. Kun pitänyt olla vahva ja pärjätä. Mulla on vääristynyt ajatusmalli, ettei saa olla heikko, jännittäjä, ujo, pärjäämätön yms. ja sitten kun olot oli mitä oli, niin ahdistuin siitä entisestään, koska olot ja opittu käytös oli niin ristiriidassa. En nyt osaa ihan selittää sitä yhtä hyvin kuin se, mutta tajusin, että noin just se on ollut. Oon ahdistunut mun oloista entistä enemmän, koska oon kokenut, ettei ole oikein olla heikko ja romahtaa, vaan pitää esittää, että kaikki on hyvin.

Mulla on vieläkin ollut näinä kaikkina hyvinäkin päivinä pieniä ahdistuksia, mutta ne on ollut sellaisia joiden kanssa koen pärjäävänä ja ne menee aika nopeesti ohi. Mietin, että toisaalta ne antaa mulle myös virtaa jatkaa asioiden käsittelyä.

Oon käynyt akupunktiossa, mutta miettinyt sen lopettamista, koska se tulee aika kalliiksi ja olot on parantunut. Tällä viikolla soitin sille akupunktionistille ja sanoin ihan suoraan, ettei mulla ole siellä oikein varaa käydä. Se sanoi, että mun kannattaa kuitenkin käydä toukokuussa, että se teho jatkuu. Varasin sitten toukokuulle ajan. Tänään kun mua sitten aamusta vähän ahdisti, niin aattelin heti, että "Johtuuko tää nyt siitä, että peruin tän viikkosen akupunktion, jos se onkin aiheuttanut mun hyvät olot ja nyt tulee huonot olot sit takasin." Tällainen vähän taikauskoinen pöljä oon :D Mutta ehkä tää kertoo myös siitä, että edelleen pelkään, et tulis taas ne kauheat olot takaisin, joita kesti kuukausikaupalla. Toisaalta jollain kestää ilmeisesti vuoskaupalla, joten pitäis olla onnellinen.