Oon nyt käynyt parillakin viikonloppureissulla. Ensin olin viikonlopun kaverin luona toisella puolella Suomea ja nyt pääsiäisen olin reissussa ulkomailla. Mulla on nyt siis muutaman viikon mennyt ihan hyvin ja oli jo viikkoja, ettei ahdistanut oikeastaan yhtään. Nyt olin tosiaan pääsiäisen reissussa ja en tiedä miksi alkoi taas ahdistamaan ja oli vähän paniikkia. Ei mitään pahinta ahdistusta tai paniikkia, mutta ahdistusta tai paniikkia kerran tai useamman kerran päivässä kuitenkin. En tiedä johtuiko siitä, että juotiin jonkun verran alkoholia ja rytmi oli aika epäsäännöllistä vai siitä, että olin kahden vähän vieraamman kaverin kanssa reissussa ja alkoi tuntua, etten jaksaisi olla 24h/7 sosiaalinen. Reissu oli kiva, mutta oli kyllä jo kiva tulla kotiin <3 Oon aika yksityisyyttä rakastava ihminen enkä jotenkin jaksaisi koko ajan olla höpöttämässä. Kaupunkilomat on myös aika rankkoja, kun koko ajan kävellään ja kierrellään nähtävyyksiä. Joku yks rantapäivä väliin, että vois olla vaan kirjan kanssa  ja uida, vois tehdä hyvää. Jotenkin tunsin myös oloni välistä ulkopuoliseksi ja musta tuntu, että itse sitä ulkopuolisuutta eniten itselleni aiheutinkin. Oon ennenkin huomannut, että alan vähän niinkuin itse syrjäyttämään itseäni jossain tilanteissa. En tiedä johtuuko se siitä, että jos mulle tulee joku pelko ulkopuoliseksi joutumisesta jossain porukassa, niin alan helposti itse jo ulkopuolistaa itseäni, muutun hiljaisemmaksi ja vetäydyn itse. Nyt kun oltiin kolme kokonaista päivää yhdessä, niin se oli mulle ehkä jotenkin vähän liikaa tollaisessa vieraammassa seurassa. En tosiaan jaksanut enää loppuvaiheessa keskustella ja jutella niin paljoa, ja sitten aloin jotenkin väsyneenä vielä enemmän olemaan hiljaa ja vetäytymään. Jotenkin myös ahdisti jatkuva ihmisten seurassa oleminen, kun ei ollut omaa rauhaa. Oltiin hostellissa yötä dormissa ja jotenkin se, että muidenkin ihmisten kanssa pitäis olla jatkuvasti sosiaalinen, niin ahdisti. Espanjassa vielä ihmiset on niin yltiö sosiaalisia, että olin tosi tyytyväinen kun pääsin hiljaisten suomalaisten kanssa lentokoneeseen :D

Jotenkin mulla oli välistä myös ihan "vainoharhainen" olo. Kokoa ajan jotenkin kuvittelin, että kaikki puhuu tai ajattelee musta jotain. Hitsi mulla oli kyllä taas huonon itsetunnon viikonloppu ja inhoon sitä millaisena silloin itseni näen. Tultuani kotiin kävin kaverin kanssa lenkillä ja ahdistus hellitti, mutta nyt se taas pomppasi jotenkin tuntumaan vatsassa. Onneks jatkuu taas tavallinen arki ja toivottavasti hyvänä. Huomenna meen ainakin salilla rehkimään.

On kyllä silleen hyvä, että pystyn nykyään tarttumaan noihin vääristyneisiin ajatuksiin tosi hyvin. Pystyn heti huomaamaan kun ajattelen jotenkin vääristyneesti, esim. että nyt noi varmaan puhuu musta jotain. Toisaalta sekin voi aiheuttaa vähän ahdistusta, kun huomaa koko ajan ajattelevansa jotenkin ihan vinoutuneesti. No ehkä tää taas tästä, toivottavasti toi oli vaan toi matka joka jotenkin laittoi epäsäännöllisyydellään taas pakkaa vähän sekasin.

Tosta Mindfulnessista on kyllä musta ollu aika paljon hyötyä. oon just pyrkinyt ahdistaessa ajattelemaan siellä läpi käytyjä juttuja, kuten ajattelemaan, että "Sen sijaan että olisin ahdistunut, niin minulla on nyt ahdistusta.", jolloin siihen tunteeseen saa vähän etäisyyttä ja että se "Ahdistava tunne kestää jonkin aikaa ja sitten päättyy, kuten se on päättynyt aina ennenkin." Ettei vaan mene lisää paniikkiin siitä tunteesta. Ja hyväksymään ne tunteet eikä työtämään niitä pois. Pitää tehdä nyt illalla vielä yks Mindfulness-harjoitus ja koska toi Mindfulness-kurssi päättyy pian, niin pitää varmaan ilmoittautua jollekkin toiselle.

Nyt on saikku ohi ja töihinpaluu koitti. Jännitti mennä takaisin töihin, kun oon tosiaan vasta alottanut tuolla uudessa paikassa ja heti joutunut saikuttamaan useemman viikon. Huomasin taas oman ankaruuteni itseäni kohtaan ja sen kuinka vaikea mun on uskoa muiden ihmisten hyvyyteen ja mukavuuteen (varmaan seurausta yläasteen koulukiusausajoista). Ehkä vähän kärjistetysti kuvittelin meinaan, että työkaverit ois kattonu mua alta kulmien silleen "Jaahas nytkös sitä tultiin töihin............" Todellisuusessa kun menin töihin niin kaikki oli hirveen ilosina ja ystävällisenä toivottamassa tervetulleeks ja pari jopa halas. Onneks sain taas huomata, että itse olen itseni pahin tuomitsija. TAAS. On kyllä ollut niin kiva olla töissä, kun on kunnossa. Ai että <3 Ja ihan tavallisista asioista ja arjesta nauttii niin täysillä, nyt kun on taas kunnossa <3

Mun suurin ongelmahan on mun ankaruus ja hyväksymättömyys itseäni kohtaan ja se etten luota muiden ihmisten hyvyyteen. Oon kuitenkin huomannut suurta edistystä näissä asioissa!!! Nykyään meinaan aina jos mulla alkaa pyöriä näitä ankaria ajatuksia päässä tyyliin "Voi helv*tti, nyt sua taas jännittää... Miks sua pitää aina jännittää... Kohta kaikki huomaa, että jännität... KÄÄÄK!!!!!!" niin osaan napata ja tarttua näihin ajatuksiin tosi hyvin ja alkamaan ajattelemaan tyyiin "HEI HALOO, on ihan ok jännittää ja mitä hittoa se haittaa, jos joku huomaa, että jännität... :) Ethän säkään ketään tuomitse, jos huomaat jonkun muun jännittävän, sehän on ihan inhimillistä :)" Puhuttiin tänään terapiassa myös siitä kuinka noilla lempeillä ajatuksilla saa sen jännityksen tms. menemään paljon nopeammin ohi, kun taas noilla soimaavilla ajatuksilla se huono olo yleensä vaan kasvaa, kun ne ajatukset kasvattaa sitä oloa ja pitkittää. Huomaan kyllä, että oon edistynyt tosi paljon, juuri tossa kuinka osaan napata noita mun vääristyneitä ajatusmalleja ja kääntää niihin sitten tollasen lempeän suhtautumisen.

Nyt tietty kun lääkitys alkoi tehoamaan, niin helposti kaikki terapia yms. alkanu tuntua taas turhalta ja hankalampi just keksiä siellä terapiassa puhuttavaa, kun on hyvä olo. Ahdistukset, pelot, masennukset ja kaikki noi "epänormaaliudet" multa on nyt hävinny oikeastaan täysin, joten toi lääke todella tehoaa :)

Oon aloittanut Mindfulness-kurssin, josta oon saanut myös tosi hyviä oivalluksia itseni hyväksymiseen sellaisena kuin olen, sillä siellä kurssilla keskustellaan paljon ja on tosi hyvä se opettaja. Oon aatellut, että ton kurssin anti mulle on varmaan noi kaikki oivallukset tähän hyväksymisteemaan liittyen, sillä muuten oon tosi laiska tekemään esim. kotona noita Mindfulness-harjoituksia, joita ollaan saatu sieltä kurssilta. Muutenkin on hassu miten huono keskittymiskyky sitä on. En tosiaan oikein jaksa kotona tehdä noita mindfulness-harjoituksia, mutta mua nauratti etten jaksa myöskään nautiskella suklaasta :D Kun siellä Mindfulness-kurssilla syötiin yhdet suklaat oikein hitaasti, ensin haistellen ja tunnustellen, sitten tunnustellen suussa ja sitten hitaasti syöden. Siellä kurssilla se onnistuki ja oli tosi "Vau, suklaasta voi nauttia näin paljon"-kokemus. Mutta äskön kun söin suklaapatukan ja aattelin syödä sen taas näin hitaasti nautiskellen, niin tuntu tosi työläältä ja hankalalta :D Tuntu helpommalta syödä se suklaa nopeesti hotkien, kun hitaasti nautiskellen, vaikka eikö suklaan tarkoitus ole juuri se, että siitä nautitaan. Hassua, miks ees haluan syödä suklaata, jos en kuitenkaan jaksa nauttia siitä hitaasti. Tosi outoa.

Aloitin tänään yhden kurssin ja järkytyin, kun tajusin siellä kuinka paljon itse arvioin ja lokeroin muita ihmisiä tyyliin "Toi on tollainen ja toi on tollainen". Olen aina kuvitellut, että olen itse suivaitsevainen, ennakkoluuloton yms. muita ihmisiä kohtaan ja sitten yht'äkkiä tajusin, että arvioin ja lokeroin ihan kauhean paljon. Tajusin myös, etten tehnyt tätä vaan tänään vaan teen sitä jatkuvasti, kun tapaan uusia ihmisiä. Tajusin myös, että jollainlailla "pelkään" vahvoja ja äänekkäitä ihmisiä ja helposti koen niiden seurassa oloni vaivaantuneeksi. Mietin johtuuko tää siitä, että jos seurassa on paljon äänekkäitä ja sosiaalisia ihmisiä, koen itse jääväni varjoon ja syrjään, silloin mun on vaikea ottaa omaa paikkaani. Ehkä sen takia en niin pidä äänekkäistä ja ylireippaista ihmisistä vaan enemmän vähän hiljaisemmista, jolloin mun on itsekin helpompi olla osallistuva. Ehkä oonkin vaan kateellinen sosiaalisille "keskipiste" ihmisille, kun itse tykkään kanssa olla enemmän huomiossa kuin ihan nyökyttelijänä.

Huomasin myös arvioivani ihmisiä paljon niiden kommenttien ja sanomisten perusteella. "Fiksu kommentti, varmaan fiksu ihminen.", "Hohhoi, noinko toi aattelee, ei nyt kovin fiksua.", "Äh toi nyt ei näytä tajuavan yhtään." "Vautsi vähän hieno oivallus!=fiksu" Itse en kurssilla edes hirveästi osallistunut ja mietin, kuinka tyhmää mun on arvioida osallistuvien kommentteja negatiivissävyitteisesti, kun itse olin aika hiljaa. Ne sentään osallistui ja toi sille kurssille enemmän kuin minä. Olin tosiaan vähän järkyttynyt tästä "oivalluksesta", että itse lokeroin ja arvioin muita uusia ihmisiä noin paljon. Itse kun oon aina halveksinut tällaista lokerointia ja arvioimista ja sitten tajusinkin, että teen niin itse uusien ihmisten parissa paljon. Ehkä haen jonkinlaista turvaa tolla arvioinnilla, että kehen voin luottaa ja kehen taas ei kannata. Ehkä sekin on jonkinlaista turvallisuuden hakemista. Oon aina aatellut, että oon niin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen ja hyväksyn kaikenlaiset ihmiset ja sitten tajuankin, että arvioin ja lokeroin. Ja yksi pointti minkä tajusin vai sanoikohan sen joku kurssilainen ääneen, oli se, että toisten ihmisten arvioinen on myös tosi kuluttavaa itselle. Koko ajan on vähän niinkun varuillaan ja tekee omia päätelmiä ihan pienistä jutuista ja arvio ja lokeroi. Näin tajusin toimivani uusien ihmisten kanssa. MUTTA, jotta en olisi taas liian ankara itselleni, niin musta oli taas ihan loistavaa, että tajusin tän jutun ja nyt voin alkaa kiinnittää siihen huomiota ja sitä kautta myös tarttumaan noihin ajatuksiin, jolloin pystyn alkaa pikkuhiljaa muuttamaan tota tapaa, joka varmasti vie omaakin energiaa turhaa. On ihan turhaa myös lokeroida ja arvioida joidenkin pienten asioiden perusteella, jossain vaiheessahan sitä oppii tuntemaan ihmisen (jos se jää sun elämään) ja sitten tietää millainen se on. Noi mun arvioinnit ei meinaa varmaan oo kovin totuudenmukaisia. Uudessa työssäkin muistan arvioineeni yhdenkin työkaverin sellaiseksi, jonka kanssa en varmaan tuu niin toimeen ja nyt se on musta varmaan ihanin työkaveri tuolla. Lisäks tollasesta arvioinnista ja lokeroinnista voi itse arvioida ihmisiä "epämukaviks", "ei niin kivoiks", "en tykkää" ja rassata sillä itteensä ja tuoda turhia "murheita" itelleen, kun oikeesti tyyppi voikin olla tosi kiva! Oon oppinut, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin ihan älyttömän mukavia ja ystävällisiä.

Toinen juttu, minkä oon huomannu ja joka mua vähän ärsyttää, on se, että oon huomannut koko ajan jotenkin ajattelevani, että kun selätän tän kriisin niin oon jotenkin selvittänyt näin nuorena asioita, joita monet ei ymmärrä/selvitä koskaan tai selvittävät vasta paljon vanhempina. Mua ärsyttää, että oon alkanut pitää itseäni sen takia jotenkin parempana. Ihan että tajuaisin nyt joitain elämän totuuksia paremmin ja olisin oppinut elämästä kauheasti. Tuolla kurssillakin kun joku sanoi, että "Nyt on vasta alkanut tajuamaan tällaisia asioita ja on yli 50v., että on mennyt monta vuotta "hukkaan"", niin heti oli pakko ajatella, että "mäpäs työstän näitä asioita jo nyt (ja tunsin itseni fiksuksi)." Sitten mua ärsyttää se, että helposti aattelen, että tää kriisin selättäminen on nyt joku matka, jossa on joku autuas päämäärä, jolloin olen vahva ja ymmärtäväinen ja fiksu ja oppinut paljon. Koko ajanhan tässä opitaan ihan hirveästi itsestä ja elämästä, mutta en tiedä miksi oon alkanut pitää omia ajatuksiani oikeina tässä selviytymisen myötä ja joittenkin ajatuksia tosi naiiveina ja typerinä. Vai voiko se vaan olla niin, että niiden ajatukset, jotka eivät oo käyneet läpi tommosta, tuntuvatkin jotenkin naiiveilta. Toisaalta kyllä kaikilla ihmisillä on omat taakkansa kannettavana, joten en voi alkaa pitää kenenkään ajatuksia ja mielipiteitä turhina tai väärinä. Ehkä oon nyt vaan tällä hetkellä niin halukas tekemään kaikkia oivalluksia ja oppimaan itsestäni ja "maailmasta" enemmän, että sellaiset kommentit tai puheenvuorot, joista en saa oivalluksia tai mitään uutta, tuntuu ajanhukalta. Voihan se olla, että kun moneen kuukauteen mikään ei tuntunut suureksi osaksi miltään ja vaan pelkäs elämää, että nyt kun on saanut elämisen taidon ja kiinnostuksen asioihin takaisin, niin haluis taas vaan imeä itseensä kaikkea uutta ihan kauheasti eikä itsestäänselvyyksiä tai "turhuutta".

Mutta joo summa summarum vastaisuudessa pyrin kiinnittämään enemmän huomiota tohon muiden ihmisten arviointiin ja lokerointiin ja sitä kautta pääsemään siitä eroon.

Ollessani viimeksi terapiassa kerroin, että oloni ovat viime aikoina olleet paremmat kun pitkiin aikoihin. Päästiin mun mielestä myös taas jollekin syvemmälle tasolle keskustelussa, mitä mun mielestä terapian kuuluisikin olla. Ollaan me joskus ennenkin käyty tällä syvemmällä tasolla, mutta ei viime aikoina. Mulla on ollut kuukausia niin huonot olot ja oon ollut niin hädissäni niiden olojen kanssa ja solmussa itseni kanssa, että terapiakin on suureksi osaksi ollut sellaista ensiapua, kuuntelua ja tukea, "Vielä koittaa parempi päivä"-tyylistä ja itse olen oksentanut terapiassa pahaa oloani pois. Noissa oloissa ei minkäänmuunlaiseen työskentelyyn oikein olisi ollut mahdollisuuttakaan. Nyt kun olot on luultavasti lääkkeiden avulla tasaantuneet, voidaan varmaan tulevaisuudessakin terapiassa taas keskittyä siihen, mikä mun pahaa oloa aiheuttaa, mitkä on niitä vääriä ajatusmalleja ja opetella sitä armollisuutta yms.

Terapiassa päädyttiin puhumaan tosta armollisuudesta. Siitä kuinka olen tosi ankara itseäni kohtaan enkä oikein sisimmässäni usko myöskään muiden ihmisten hyvyyteen ja armeliaisuuteen. Päädyttiin sitten miettimään mistä se voi johtua, usein kun tällaiset ajatusmallit on jostain opittuja. Oon ennenkin puhunut terapiassa siitä, kuinka mulla on periaatteessa aivan ihanat ja tukevat vanhemmat, mutta tietyllä tasolla ne on tosi vaativia tai hyväksymättömiä. Se vaativuus ja hyväksymättömyys ei tule sillälailla ilmi, että ne ois esim. vaatineet meitä menemään oikiksiin tai kauppikseen vaan se näkyy enemmänkin siinä, että pitäis olla aina tosi vahva ja pärjäävä. Ne ei varmasti tee sitä tarkoituksella, mutta niin se vaan on. Mulla tulee tästä niin monta esimerkkiä mieleen. Nyt esim. kun on ollut tää kriisi, niin oon saanut tietysti tukea, mutta taustalla kaikuu ainakin meidän äidin osalta usein ajatus siitä, että "(huokaus) mikä sulla nyt on?" Noin se on tosi monta kertaa kommentoinut tai huokaillut raskaasti, kun mulla on ollu joku tosi paha ahdistuskohtaus menossa tai kommentoinut "Kyllähän kaikkia ihmisiä ahdistaa, muakin." Kyllä ymmärrän, että ahdistaa, mutta siinä vaiheessa se ahdistus ei oo musta enää normaalin mitoissa, kun musta tuntuu, etten pärjää sen ahdistuksen kanssa ja se sattuu koko mun kehossa. Nää on nyt ihan tässä lähiaikoina tapahtuneita esimerkkejä, mutta tämäntyylisesti pahaaoloa ja "heikkoutta" on meillä kielletty aina. Kun aloin nuorempana saada paniikkikohtauksia ja aloitin terapian, niin meidän äiti ei koskaan kysynyt mitään niihin liittyvää, vaan musta tuntui, että jouduin itse ottamaan asian aina esiin. Jos mulla oli vaikka ollut paha paniikkikohtaus sinä päivänä kun oltiin soiteltu, niin seuraavan kerran kun soiteltiin, se ei ikinä itse kysynyt "Miten nyt voit? Onko kaikki hyvin?" vaan puhui kaikesta muusta. En tiedä yrittääkö se jotenkin kieltää tällaisten asioiden olemassaolon vai mitä. Tällaisia esimerkkejä on ihan lapsuudesta alkaen, pitää olla vahva ja pärjätä, ei saa olla heikko. Yläasteella kun mua kiusattiin, en koskaan kertonut siitä kotona, koska häpesin asiaa niin paljon ja koin, että pärjään itse. Jossain vaiheessa olin jopa ylpeä siitä, että pärjäsin niin vaikean asian kanssa yksin kertomatta siitä vanhemmilleni tai kellekään. Mutta miksi tuollaisen asian kanssa pitäisi edes pärjätä yksin? Hienompaa olisi ollut kertoa ja saada asia ruotuun ja elää ilman kiusaamista. Vuosien jälkeen keräsin kaiken rohkeuteni ja kerroin äidilleni, että mua kiusattiin yläasteella, niin ainut mitä hän siihen kommentoi oli "Kyllä muakin kiusattiin, kun mä olin koulussa." Eli taas kaikki kipeät asiat vaan ohitettiin.

Oon tajunut, että meidän äidin viestintä on tavallaan tosi ristiriitaista. Se on luonteeltaan toisaalta ihana ja tavallaan ymmärtävä, mutta sitten usein sen kommentit ja tavat reagoida asioihin on kuitenkin vaativia ja "älä turhia valita, vaikka ois pää paketissa"-tyylisiä. Se saattaa sanoa olevansa jotain mieltä ja ajattelevansa jollain tosi suvaitsevaisella ja ymmärtäväisellä tavalla, mutta kuitenkin sen kommenteillaan vaatii paljon ja usein leikillisesti mollaa. Sen kommentit on usein sellaisia kuin "Miksi sä aina teet noin...", "Sä se oot sitte aina tommonen (joku ei niin positiivinen juttu)(höystettynä naurulla, että se on vähän niinkuin vitsi)", "Etkö sä oo sitä ja tätä vieläkään." Siis se kommentoi aina silleen leikillisesti tosi negatiivisen kautta, mitä se ei varmaan edes itse tajua ja mäkin oon alkanut ihan vasta tajuamaan. Tai joskus sille tosta mainitsin, niin se ei tajunu yhtään. Tässä yks päivä just kun jotain tein montaa asiaa yhtaikaa, niin se alkoi heti siihen kommentoimaan jotain negatiivisen vitsikästä. Nyt kun oon niin kiinnittänyt näihin asioihin huomiota, niin heti tartuin siihen ihan tahallaan ja sanoin sille, että "Mä oon kuule ihan riittävä tämmösenä ja blaablaa..." Toi oli musta aika hyvä veto, koska tän mun kriisin aikana se on itse sitten taas ristiriitaisesti, joka toinen hetki hokenu tota ja joka toinen hetki sanonut jotain "lannistavaa". Ni käytin sen "lannistavaa" kommenttia vastaan sen itsensäkin käyttämää positiivista kommenttia. Aattelin, et tollee alan sanoo aina tästä lähtien, ku se sanoo jotain vitsikkään lannistavaa (mitä se ei varmaan edes itse tajua pahalla, kun se on sille joku niin sisäinen juttu). Mutta tollaista ristiriitaista kun sen kommunikointi on ollu aina, niin siitä mulle on selvästi syntynyt välttelevä kiintymyssuhde, joka just syntyy ristiriitaisuuksista vanhemman kommunikoinnissa lapselle, oon siitä kirjottanukin jossain postauksessa.

Terapiassa puhuttiin siis eilen paljon tästä, että sieltä kotioloista varmaan paljon tulee tämä ankaruus itseä kohtaan ja myös epäusko muiden ihmisten hyvyyteen ja armollisuuteen. Mun terapeutti sanoi, että oli tosi ihmeissään, miksi koin mun huonot olot niin voimakkaana kuukausikaupalla, tai tottakai se ymmärtää, että niistä haluaa eroon, mutta sen mielestä koin ne jotenkin poikkauksellisen voimakkaana ja kun mitään edistystä ei oikein tapahtunut moniin kuukausiin. Se sanoi, että nyt se ymmärtää mistä se johtuu. Siitä, että mulla on ollut tosi paha olla, mutten ole kokenut, että mulla on oikeus voida niin pahoin. Kun pitänyt olla vahva ja pärjätä. Mulla on vääristynyt ajatusmalli, ettei saa olla heikko, jännittäjä, ujo, pärjäämätön yms. ja sitten kun olot oli mitä oli, niin ahdistuin siitä entisestään, koska olot ja opittu käytös oli niin ristiriidassa. En nyt osaa ihan selittää sitä yhtä hyvin kuin se, mutta tajusin, että noin just se on ollut. Oon ahdistunut mun oloista entistä enemmän, koska oon kokenut, ettei ole oikein olla heikko ja romahtaa, vaan pitää esittää, että kaikki on hyvin.

Mulla on vieläkin ollut näinä kaikkina hyvinäkin päivinä pieniä ahdistuksia, mutta ne on ollut sellaisia joiden kanssa koen pärjäävänä ja ne menee aika nopeesti ohi. Mietin, että toisaalta ne antaa mulle myös virtaa jatkaa asioiden käsittelyä.

Oon käynyt akupunktiossa, mutta miettinyt sen lopettamista, koska se tulee aika kalliiksi ja olot on parantunut. Tällä viikolla soitin sille akupunktionistille ja sanoin ihan suoraan, ettei mulla ole siellä oikein varaa käydä. Se sanoi, että mun kannattaa kuitenkin käydä toukokuussa, että se teho jatkuu. Varasin sitten toukokuulle ajan. Tänään kun mua sitten aamusta vähän ahdisti, niin aattelin heti, että "Johtuuko tää nyt siitä, että peruin tän viikkosen akupunktion, jos se onkin aiheuttanut mun hyvät olot ja nyt tulee huonot olot sit takasin." Tällainen vähän taikauskoinen pöljä oon :D Mutta ehkä tää kertoo myös siitä, että edelleen pelkään, et tulis taas ne kauheat olot takaisin, joita kesti kuukausikaupalla. Toisaalta jollain kestää ilmeisesti vuoskaupalla, joten pitäis olla onnellinen.

 

Tiedän, että mielialalääkkeistä ollaan yhtä montaa mieltä, kun niitä on merkkejäkin, mutta itse koen niiden taas helpottaneen elämääni. Oon nyt noin viikon voinut monta päivää (!) putkeen paremmin kuin kuukausiin, enkä oikein keksi mikä muu ois voinu yht'äkkiä muuttaa tilannetta niin merkittävästi paitsi se, että lääkitys on alkanut tehota. Ennen tätä hyvää jaksoa mulla meinaan olot heitteli ihan päivänkin sisällä ja oli isoja ahdistuksia, pelkotiloja, järkyttäviä masennuskohtauksia, paniikkia yms. ja nyt mulla on yht'äkkiä ollut monta päivää normaaliolo. Mähän oon tässä kuukausien aikana kokeillu jo kahta muuta mielialalääkettä, jotka mun mielestä vaan huononsivat mun oloa, mutta tää kolmas näyttää nyt noin kahden-kolmen viikon jälkeen alkaneen tehota. Olo on normaali ja olen taas innostunut ja kiinnostunut asioista sekä saan asioita aikaan, aaaaah ihanaa (koputan puuta)!

Oon miettinyt paljon myös sitä, olisiko mun romahdus ollut yhtä suuri syksyllä, jos en edellisenä kesänä ois lopettanut mielialalääkkeitä. Kertooko se jotain, että kesällä lopetin mielialalääkkeet ja syksyllä heti kaikki alkoi romahtaa? Olisiko romahdusta tullut, jos en olisi lopettanut lääkitystä? Olisinko uupunut töissä? Voiko olla niin, että mun aivot nyt vaan tarvitsee lisää serotoniinia, muuten alkaa paniikit yms.? Vai yritänkö nyt vaan turvautua liikaa lääkkeisiin näillä verukkeilla? Toisaalta miksi mielialalääkkeiden syömistä pidetään joidenkin mielestä niin pahalla, eikö sitä vois verrata vaikka vähän niinkuin diabeetikon insuliiniin. Ei kukaan syyllistä diabeetikkoakaan insuliinistaan ja hoe, ettei insuliinia kannata ottaa. Jotkut tarvitsee insuliinia, ehkä jotkut tarvitsee serotoniinia... Miksi mielialalääkkeiden syöntiä pitää aina puolustella? Vai puolustelenko vaan itselleni? Itse olin ainakin täysin toiminta- ja työkyvytön ilman lääkitystä, enkä tiedä miten oisin ikinä päässyt nousemaan tuolta kuopasta ilman lääkkeitä. Mua ei myöskään haittaa vaikka joutuisin syömaan lääkitystä koko loppuelämäni, jos sillä pysyn toimintakykyisenä ja omana itsenäni.

Enkä nyt tarkoita, että kun lääkkeet on ilmeisesti alkaneet toimimaan, niin lopettaisin muun itseni kanssa työskentelyn. Käyn edelleen terapiassa ja pyrin hyödyntämään sen mahdollisimman hyvin. Siitä pitääkin jutella seuraavalla kerralla terapeutin kanssa, että miten se parhaiten onnistuu silloin kun mulla on hyvät olot, että oikeesti hyödyn terapiasta silloinkin ja osaan mennä niihin mun kipupisteisiin silloinkin ja vahvistaa itseäni. Tottakai jatkan myös ihan itsenäistä työskentelyä itseni kanssa. Yritän vahvistaa niitä asioita, joita olen jo prosessin aikana oppinut sekä oppimaan ja oivaltamaan myös muita asioita esim. vääristyneistä ajatus- ja toimintamalleistani.