Aloitin tänään yhden kurssin ja järkytyin, kun tajusin siellä kuinka paljon itse arvioin ja lokeroin muita ihmisiä tyyliin "Toi on tollainen ja toi on tollainen". Olen aina kuvitellut, että olen itse suivaitsevainen, ennakkoluuloton yms. muita ihmisiä kohtaan ja sitten yht'äkkiä tajusin, että arvioin ja lokeroin ihan kauhean paljon. Tajusin myös, etten tehnyt tätä vaan tänään vaan teen sitä jatkuvasti, kun tapaan uusia ihmisiä. Tajusin myös, että jollainlailla "pelkään" vahvoja ja äänekkäitä ihmisiä ja helposti koen niiden seurassa oloni vaivaantuneeksi. Mietin johtuuko tää siitä, että jos seurassa on paljon äänekkäitä ja sosiaalisia ihmisiä, koen itse jääväni varjoon ja syrjään, silloin mun on vaikea ottaa omaa paikkaani. Ehkä sen takia en niin pidä äänekkäistä ja ylireippaista ihmisistä vaan enemmän vähän hiljaisemmista, jolloin mun on itsekin helpompi olla osallistuva. Ehkä oonkin vaan kateellinen sosiaalisille "keskipiste" ihmisille, kun itse tykkään kanssa olla enemmän huomiossa kuin ihan nyökyttelijänä.

Huomasin myös arvioivani ihmisiä paljon niiden kommenttien ja sanomisten perusteella. "Fiksu kommentti, varmaan fiksu ihminen.", "Hohhoi, noinko toi aattelee, ei nyt kovin fiksua.", "Äh toi nyt ei näytä tajuavan yhtään." "Vautsi vähän hieno oivallus!=fiksu" Itse en kurssilla edes hirveästi osallistunut ja mietin, kuinka tyhmää mun on arvioida osallistuvien kommentteja negatiivissävyitteisesti, kun itse olin aika hiljaa. Ne sentään osallistui ja toi sille kurssille enemmän kuin minä. Olin tosiaan vähän järkyttynyt tästä "oivalluksesta", että itse lokeroin ja arvioin muita uusia ihmisiä noin paljon. Itse kun oon aina halveksinut tällaista lokerointia ja arvioimista ja sitten tajusinkin, että teen niin itse uusien ihmisten parissa paljon. Ehkä haen jonkinlaista turvaa tolla arvioinnilla, että kehen voin luottaa ja kehen taas ei kannata. Ehkä sekin on jonkinlaista turvallisuuden hakemista. Oon aina aatellut, että oon niin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen ja hyväksyn kaikenlaiset ihmiset ja sitten tajuankin, että arvioin ja lokeroin. Ja yksi pointti minkä tajusin vai sanoikohan sen joku kurssilainen ääneen, oli se, että toisten ihmisten arvioinen on myös tosi kuluttavaa itselle. Koko ajan on vähän niinkun varuillaan ja tekee omia päätelmiä ihan pienistä jutuista ja arvio ja lokeroi. Näin tajusin toimivani uusien ihmisten kanssa. MUTTA, jotta en olisi taas liian ankara itselleni, niin musta oli taas ihan loistavaa, että tajusin tän jutun ja nyt voin alkaa kiinnittää siihen huomiota ja sitä kautta myös tarttumaan noihin ajatuksiin, jolloin pystyn alkaa pikkuhiljaa muuttamaan tota tapaa, joka varmasti vie omaakin energiaa turhaa. On ihan turhaa myös lokeroida ja arvioida joidenkin pienten asioiden perusteella, jossain vaiheessahan sitä oppii tuntemaan ihmisen (jos se jää sun elämään) ja sitten tietää millainen se on. Noi mun arvioinnit ei meinaa varmaan oo kovin totuudenmukaisia. Uudessa työssäkin muistan arvioineeni yhdenkin työkaverin sellaiseksi, jonka kanssa en varmaan tuu niin toimeen ja nyt se on musta varmaan ihanin työkaveri tuolla. Lisäks tollasesta arvioinnista ja lokeroinnista voi itse arvioida ihmisiä "epämukaviks", "ei niin kivoiks", "en tykkää" ja rassata sillä itteensä ja tuoda turhia "murheita" itelleen, kun oikeesti tyyppi voikin olla tosi kiva! Oon oppinut, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin ihan älyttömän mukavia ja ystävällisiä.

Toinen juttu, minkä oon huomannu ja joka mua vähän ärsyttää, on se, että oon huomannut koko ajan jotenkin ajattelevani, että kun selätän tän kriisin niin oon jotenkin selvittänyt näin nuorena asioita, joita monet ei ymmärrä/selvitä koskaan tai selvittävät vasta paljon vanhempina. Mua ärsyttää, että oon alkanut pitää itseäni sen takia jotenkin parempana. Ihan että tajuaisin nyt joitain elämän totuuksia paremmin ja olisin oppinut elämästä kauheasti. Tuolla kurssillakin kun joku sanoi, että "Nyt on vasta alkanut tajuamaan tällaisia asioita ja on yli 50v., että on mennyt monta vuotta "hukkaan"", niin heti oli pakko ajatella, että "mäpäs työstän näitä asioita jo nyt (ja tunsin itseni fiksuksi)." Sitten mua ärsyttää se, että helposti aattelen, että tää kriisin selättäminen on nyt joku matka, jossa on joku autuas päämäärä, jolloin olen vahva ja ymmärtäväinen ja fiksu ja oppinut paljon. Koko ajanhan tässä opitaan ihan hirveästi itsestä ja elämästä, mutta en tiedä miksi oon alkanut pitää omia ajatuksiani oikeina tässä selviytymisen myötä ja joittenkin ajatuksia tosi naiiveina ja typerinä. Vai voiko se vaan olla niin, että niiden ajatukset, jotka eivät oo käyneet läpi tommosta, tuntuvatkin jotenkin naiiveilta. Toisaalta kyllä kaikilla ihmisillä on omat taakkansa kannettavana, joten en voi alkaa pitää kenenkään ajatuksia ja mielipiteitä turhina tai väärinä. Ehkä oon nyt vaan tällä hetkellä niin halukas tekemään kaikkia oivalluksia ja oppimaan itsestäni ja "maailmasta" enemmän, että sellaiset kommentit tai puheenvuorot, joista en saa oivalluksia tai mitään uutta, tuntuu ajanhukalta. Voihan se olla, että kun moneen kuukauteen mikään ei tuntunut suureksi osaksi miltään ja vaan pelkäs elämää, että nyt kun on saanut elämisen taidon ja kiinnostuksen asioihin takaisin, niin haluis taas vaan imeä itseensä kaikkea uutta ihan kauheasti eikä itsestäänselvyyksiä tai "turhuutta".

Mutta joo summa summarum vastaisuudessa pyrin kiinnittämään enemmän huomiota tohon muiden ihmisten arviointiin ja lokerointiin ja sitä kautta pääsemään siitä eroon.