Otsikossa se, mitä pyrin varman tällä hetkellä eniten opettelemaan. Armeliaisuutta itseäni kohtaan. Sitä, että olen riittävä. Sitä, että saan olla myös hiljainen, ujo, vihainen, surullinen, jännittäjä yms. ja se on ihan okei. Se on mulle vaikeaa, en tiedä miksi vaadin itseltäni niin paljon. Tai miksi kuvittelen, että muut ihmiset vaativat musta niin paljon. Miksen usko, että muille se on ihan okei, vaikka välistä jännittäisin tai ujostelisin. Oon joskus nuorempana saanut kuulla olevani hiljainen negatiiviseen sävyyn, mistä mulle on jäänyt joku kauhea kammo, ettei se ole hyväksyttävää. Mua saattaa alkaa ahdistaa, jossain tilanteissa, jossa on esimerkiksi paljon ihmisiä, enkä saa suunvuoroa. Musta tuntuu, että nyt kaikki ajattelee, että "Miksi toikin on ihan hiljaa eikä sano mitään?"

Jos josssain myytäis lisää itsetuntoa, niin ostaisin tällä hetkellä heti! Tällaiset ahdistukset yms. syö hirveästi ihmisen itsetuntoa. Sitä alkaa helposti ajattelemaan, ettei ole jotenkin riittävä eikä tarpeeksi. Samalla, etten usko armeliaisuuteen itseäni kohtaan, niin en myöskään usko muiden ihmisten armeliaisuuteen mua kohtaan. Jotenkin aina kuvittelen, mitä kaikkea muut ihmiset ajattelee, miten muut ei hyväksy mua sellaisena kuin olen vaan mun on oltava paljon enemmän. En tee tätä mitenkään tietoisesti, mutta kun olen ajatellut asiaa, niin olen huomannut, että näin se on. Saatan liikaa ajatella mitä muut ihmiset ajattelee musta, mutta miksi sellaista edes pitäisi ajatella... Ja mistä tää on tullu? Miksi mun on niin vaikea luottaa, että muut ihmiset on hyviä ja armeliaita toisia kohtaan? Oikeastaan kaikki palautekin mitä saan on aina positiivista, miksen silti voi uskoa, että musta tykätään ihan juuri tällaisena?

Mun pitäisi oppia armoa itseäni kohtaan ja uskomaan myös enemmän muiden ihmisten hyvyyteen, armoon ja ymmärrykseen. Mutta tän oppimisen ois tapahduttava silittämällä eikä ruoskimalla. Pitää muistaa, etten ala vaan ruoskia itseäni liikaa armon puutteesta itseäni kohtaan, ettei tääkin käänny taas mua itseäni vastaan. Sen mä kyllä osaisin, ruoskimisen. "Olen juuri riittävä tällaisena <3 " Sen ajatuksen kun saa tonne aivoihin sisäistettyä. 

Jotenkin toi armon puute näkyy nytkin parisuhteen muodostuksessa. Haluaisin kovasti uuden parisuhteen ja tuntuu, että se vois tehdä hyvääkin, ois vähän niinkuin uuden alku. MUTTA samalla musta tuntuu, että mun pitäis olla jotenkin selvinnyt näistä kaikista jutuista ennen kuin voin aloittaa uutta suhdetta. Että alottaessani uuden suhteen mun pitäis olla jotenkin täysin päässy yli kaikista vaikeuksista, ei sais ahdistaa tai pelottaa mikään. Pitäis olla joku teräsihminen. Ettei kukaan halua ihmistä, jota elämä on kolhinut ja joka vielä kokoilee sirpaleita. Mutta ei kai se niin mene? Oonhan mä paljon muutakin ja koko ajan enemmän.

Nyt mulla on ollu pari hyvää päivää! mutta nyt alkoi tänä iltana taas ahdistaa. En ees tiedä mikä. Ahdistaa vaan. Ei kympillä vaan nollasta kymppiin ehkä vitosella. Sillee, että sen ahdistuksen kanssa pärjää, mutta eihän se mukava tunne ole. Varmaan vaan kaikki epävarmuus, että miten asiat menee yms.