Olen tässä näinä kuukausina paljon miettinyt ja verrannut itseäni siihen millainen olin ennen kriisin alkua. Aikaisemmin ajattelin, että sitten kun olen selättänyt kriisin ja olen taas täysin tasapainossa ja "terve" niin olen samanlainen kuin ennen kriisin alkua. Sain tänne blogiini kuitenkin yhden kommentin ihmiseltä, joka oli kokenut samantapaisia juttuja ja niiden seurauksena myös romahtanut. Hän kirjoitti kommentissaan, että läpikäytyämme kriisin meistä ei enää tule samanlaisia. Olen miettinyt tätä asiaa paljon viime päivinä, joita on muuten ollut monta parempaa peräkkäin kuin pitkään aikaan. Olen miettinyt sitä tulenko enää samanlaiseksi kuin ennen kriisiä ja jos en, niin millälailla olen muuttunut/muutun. Tällä hetkellä kun on ollut hyviä päiviä, olen huomioinut, että millälailla olen ollut erilainen niinä päivinä kuin ennen. Olen huomannut ainakin seuraavaa: 1) Vieläkin mua ahdistaa hetkittäin, mutta ne ahdistukset on paljon pienempiä kuin aikaisemmin ja ne menee suhteellisen nopeasti ohi. Uskon ja toivon näiden ahdistusten kuitenkin häviävän jossain vaiheessa kokonaan. 2) Ennen olin todella järjestelmällinen ja hoidin kaikkki asiat tosi säntillisesti. Nyt mulle on tullut vähän enemmän semmoinen "enemmän hällä väliä"-asenne. En tiedä onko se hyvä vai huono (ehkä lopulta jopa hyvä!), mutta vaatii totuttelua tottua siihen, että onkin ihan okei ettei kaikki ole aina niin järjestyksessä ja organisoitua, ettei maailma siihen kaadu. Kun tää "enemmän hällä väliä"-asenne alkoi niin saatoin jopa ahdistua tosta "enemmän hällä väliä"-asenteesta, koska se oli mulle jotain niin uutta ja vierasta, ei ollenkaan aikaisempaa mua. Nyt olen alkanut oppia hyväksymään sen ja näkemään sen jopa positiivisempana aikaisempaan. 3) Mun voi olla välistä nykyisin hankala tietää mitä haluan tehdä ihan jossain pienissäkin asioissa. Yksi päivä lähdin esimerkiksi lenkille, mutta kesken lenkin mulle tuli kuitenkin ihan kauhean voimakkaasti sellainen olo, että mun oiskin pitänyt lähteä salille, koska en jaksanut juosta ja halusin kuitenkin vähän kovempaa treeniä kuin pelkkä kävely ja toisaalta halusin myös muiden ihmisten pariin enkä lenkkeillä yksin metsässä. Sitten menin takaisin kotiin ja pakkasin salikamppeet ja lähdinkin salille :D Alkuun jotenkin pelästyin ja ahdistuin kauheasti näistä, etten yht'äkkiä oikein tiennytkään mitä haluan, koska koko tämän astisen elämäni olen melkein tiennyt mitä haluan. Nyt olen kuitenkin ehkä vähän oppinut sitä armollisuutta itseäni kohtaan, josta viime postauksessanikin puhuin ja tajunnut, että se on ihan okei, vaikken aina tietäisikään mitä haluan, ei mun tarvitse siitä pelästyä ja ahdistua vaan voin olla ihan rauhassa senkin asian kanssa. 4) Se millä tavalla haluaisin muuttua tämän kriisin seurauksena, on että saisin ymmärrystä ja armollisuutta niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Kun on itse kokenut tällaista, niin uskon, että ymmärtää taas paremmin myös muiden ihmisten vaikeuksia ja tilanteita elämässä. Uskon myös oppivani koko ajan olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja siihen ihan tietoisestikin koko ajan pyrin. Olen myös miettinyt paljon sitä, millaisilla asioilla ja ihmisillä haluan elämäni täyttää. En nyt ole heivaamassa ketään pois kavereistani (koska yleensä nämä kaverit kuuluvat tiettyihin kaveriporukoihin), mutta olen huomannut, ketkä ovat niitä tosi ystäviä, jotka tukevat myös vaikeina aikoina ja ketkä taas eivät ymmärrä mistään mitään ja katsovat maailmaa vaan jostain omasta täydellisestä kuplastaan, jossa ei juuri ole mitään armoa muita kohtaan. Tämän seurauksena tiedän keiden kanssa haluan suurimmaksi osaksi aikaani viettää ja keihin voin luottaa ja vaikeina aikoina turvata. Onnekseni olen saanut huomata, että mulla on ihan hirveän paljon aivan ihania ihmisiä elämässäni. Aivan ihania ystäviä ja esimerkiksi ihana mummo <3 Ja uskon, että omien ongelmieni kautta olen antanut tietynlaista ymmärrystä myös esim. omille vanhemmilleni. 

Mulla on nyt siis ollut jo useampi paljon paremmin mennyt päivä kuin pitkään aikaan. Oon saanut tehtyä asioita ja tuntenut itseni monesti jopa vanhaksi omaksi itsekseni. Välistä on hetkittäin ahdistanut ja jännittänyt, mutta aika normaalin rajoissa kuitenkin. En tiedä mistä tää muutos on tapahtunut, onko lääkkeet alkaneet vaikuttaa vai onko aikaa kulunut sen verran, että asiat alkaa rauhoittua ja järjestyä oikeille mittasuhteilleen. Pitää kuitenkin muistaa, että takapakkeja voi vielä tulla ja maaliin on vielä matkaa. Oon ollut myös aika ylpeä siitä, millaisia armon ajatuksia olen viime aikoina kokenut itseäni kohtaan ihan tietoisesti. Olen ollut nyt jonkun aikaa taas saikulla ja pian ois töihin takaisin meno. Tällä hetkellä, kun olo on ollut jo pidempään hyvä, uskon, että töihin meno onnistuu, mutta kuitenkin se samalla jännittää. Jännittää, ettei taas tule jotain romahdusta ja että kaikki menee nyt hyvin. Jännittää myös työkavereiden suhtautuminen, koska en ole tuolla uudessa työpaikassa niin kauhean kauan vielä edes ehtinyt olemaan ja nyt heti joutunut olemaan vähän pidemmällä sairaslomalla, mutta tämänkin suhteen oon miettinyt, että mun pitää vaan luottaa myös muiden ihmisten armollisuuteen. Olen ollut sairaslomalla, mihin mulla on täysi oikeus ja fiksut ja järkevät ihmiset sen ymmärtävät. Mun pitää taas vaan luottaa, että suurin osa muista ihmiset on aivan yhtä armollisia kuin itsekin olen muita ihmisiä kohtaan.

Mun eksä on muuten soitellut ja tekstaillut mulle, kysynyt voidaanko nähdä yms. Itse en ole nähnyt sitä kovin hyvänä ideana. Uskon, että se vain hankaloittaisi mun eteenpäin menoa. Tietysti välistä se tuntuu ihan hirveän helpolta ja hyvältä ratkaisulta. Palataan yhteen ja jatketaan siitä mihin jäätiin, mutta kuitenkin samalla tiedän, ettei siitä taas loppujen lopuksi tulisi mitään enkä osaisi häneen enää luottaa. Oonkin ollut aika ylpeä itsestäni, että huolimatta ton mahdollisuuden helppoudesta olen pysynyt lujana, enkä oo sortunut siihen. Hetken onni ja ilo ois taas pidempi kärsimys. Liityin tänään muuten Tinderiin :D En oo sitä tässä vielä paljon käyttänyt, mutta kunhan saan asiat järjestykseen, niin varmaan alan käyttämään :)