Olen tosiaan käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa nyt kaksi vuotta ja kolmas vuosi aloitettuna. Alunperin terapia aloitettiin mulla siis paniikkioireisiini. Paniikkioireet saatiin hallintaan lääkityksellä ja terapialla (vai saatiinko?) ja pitkään meni jo hyvin, jonka vuoksi viime keväänä lääkitys lopetettiin ja päätettiin, ettei haeta kolmatta vuotta psykoterapiaa. Sitten kun kaikki syksyllä romahti työuupumuksen ja eron seirauksena, niin päätettiin hakea vielä kolmatta vuotta Kelan korvaamaa psykoterapiaa. Nyt romahduksen jälkeen olenkin käynyt psykoterapiassa kaksi kertaa viikossa kun ennen kävin vain kerran viikossa. Jotenkin alkanut turhauttaa toi terapiassa käynti ja tullut epäilyksiä, että osaanko olla terapiassa oikein tai onko terapeuttini tarpeeksi hyvä, kun asiat vaan menevät koko ajan oikeastaan pahempaan suuntaan eikä edistystä tunnu tapahtuvan. Joskus tätä pohdinkin terapeutilleni, että osaanko olla terapiassa oikein. Tällöin terapeuttini mukaan mietinnöistäni tuli esiin taas oma ankara suhtautumiseni itseäni kohtaan, kun mietin jopa että osaanko olla terapiassa oikein, terapeuttini mukaan olisin yhtä hyvin voinut miettiä onko hän hyvä terapeutti kun syyllistää itseäni. Tämän keskustelun jälkeen olenkin alkanut miettimään myös sitä :D Tai tuntuu jotenkin turhauttavalta kun edistystä ei tapahdu. Usea ystäväni on myös käynyt terapiassa tai käy tälläkin hetkellä ja moni heistä kehuu saaneensa terapiasta niin paljon irti, että itseäni on alkanut mietityttämään, miksei itsestäni tällä hetkellä tunnu siltä? Ovatko ongelmani niin paljon suurempia tai kriisi vielä tällä hetkellä niin päällä? Osaanko olla terapiassa? Onko terapeuttini tarpeeksi hyvä? Vai huomaanko terapian hyödyn vasta joskus myöhemmin? Viime aikoina pahoissa oloissani on tuntunut, että menen terapiaan ja oksennan kaiken pahan oloni sinne, mutta en tiedä saanko siitä mitään työkaluja itselleni tulevaan ja uusiin samanlaisiin tilanteisiin. Moni tuttu on myös kysellyt tästä, kun olen valitellut huonoja olojani, "No mutta mites se terapia, kun sä käyt siellä? Onko siitä hyötyä?" Kognitiivisessa terapiassa pitäisi kuitenkin löytää uusia ajatusmalleja vääristyneiden tilalla. Pitää varmaan ottaa terapeutin kanssa puheeksi taas tämä. Välistä tuntuu, että saan tolta kiinalaisen lääketieteen akupunktioterapeutilta (jossa olen käynyt muutaman kerran) enemmän oivalluksia kuin psykoterapeutiltani (katso edellinen teksti).

Mun on kyllä varmaan jotenkin vaikea päästä vaikeisiin tunteisiini ja ongelmiini käsiksi. Tästä kertoo musta hyvin myös se, että viime keväänä kun kaikki meni hyvin, kävin vielä terapiassa ja koin sen tosi turhauttavana, koska mulla ei ollut mielestäni enää mitään käsiteltävää siellä ja asiani olivat hyvin, mutta ehkä asiat olivatkin hyvin siihen asti kun elämäntilanteeni oli hyvä ja heti kun alkoivat ulkoiset vaikeudet niin myös itse romahdin täysin.

Mutta ongelmana on edelleen, etten tiedä mistä kiikastaa vai kiikastaako mistään? Olenko taas vaan liian ankara itselleni, kun mun on moitittava itseäni siitäkin miten olen terapiassa vai onko oikeesti niin etten pääse asian ytimeen käsiksi vaan kierrän sitä kun kissa kuumaa puuroa? Ja jos on näin niin kuinka siihen asian ytimeen oppii menemään? Mitään kuitenkaan kun en tietoisesti terapiassa salaile.